DreamWorks teki sen taas

Tämä on ”suoraan leffateatterista” –tyyppinen postaus, eli yhteen katsontakertaan perustuvaa fiilistelyä tiedossa.

En ollut alun perin lainkaan kiinnostunut Rise of the Guardiansista. Näin aikanaan siitä teaserin ja totesin, että joo, Jack on kovin kaunis, mutta perusidea on typerä, eli se siitä sitten. Sitten eräänä iltana satuin tumblrin välityksellä katsomaan livestreamina Aarreplaneetan 15-vuotiaiden teinityttöjen kanssa, joiden blogit seurattuani huomasin dashini olevan täynnä Jack Frostia. Kyllä siinä nyt väkisinkin alkaa vähän kiinnostaa, varsinkin, kun animaation taso näytti aikas kovalta.

Ennen kuin huomasinkaan, ostin lipun ensi-iltaan. Oho.

William Joycen alkuteos ei ole minulle millään tasolla tuttu, joten kommenttini elokuvasta perustuvat vain siihen ihteensä. Spoilereita seuraa, koska tässä elokuvassa suurimmat puutteet ovat mielestäni nimenomaan juonessa, joten on aika olennaista valaista sen sisältöä.

Mikäli premissi on epäselvä, leffassa siis seikkailevat kaikille tutut kaverit Pakkasukko (Jack), Joulupukki (North), Nukkumatti (Sandy), Pääsiäispupu (Bunnymund), Hammaskeiju (Tooth) ja Mörkö (Pitch). North, Sandy, Bunnymund ja Tooth ovat Kuu-ukon valitsemia vartijoita, joiden tehtävä on suojella lapsia. Pitch on kyllästynyt elämään näkymättömissä ja vailla arvostusta, ja päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Voittaakseen Pitchin ja säilyttääkseen tasapainon, vartijoiden on onnistuttava värväämään Jack mukaan porukkaan. Jack on kuitenkin hauskaa pitävä hurvittelija, eikä erityisen kiinnostunut vastuunkantamisesta.

Elokuva koetaan Jackin näkökulmasta. Leffan ehdottomasti visuaalisesti kaunein ja paras osuus on alku, jossa Jack herää Pakkasukkona muistamatta mitään itsestään tai menneisyydestään ja ymmärtämättä kuka on. Jack huomaa kosketuksensa levittävän jäätä, ja että hän voi lentää tuulen mukana. Jackin naiivi innostus on kertakaikkisen lumoavaa katsottavaa, ja DreamWorks on ehdottomasti ylittänyt itsensä tämän kohtauksen toteutuksessa – erityisesti Jackin lentäminen on todella vaikuttavaa. Kehtaan jopa väittää, että tässä on kaunein koskaan näkemäni pätkä tietokoneanimaatiota.

Jack hahmona on ylipäänsä varsin onnistunut. Ulkonäkö on selvästi laskelmoitu viehättämään tietynlaista kohderyhmää (johon näemmä myös minä kuulun, koska on se vaan niin nätti), ja hahmon sisäinen konflikti on uskottava ja helposti havaittavissa – itse kukin olisi varmaan vähän masiksessa, jos heräisi yhtäkkiä jostain lammesta muulle maailmalle täysin näkymättömänä elävänä jääpuikkona tajuamatta mistään mitään. Jackin suurin ahdistus on nimenomaan siinä, ettei kukaan näe häntä, eikä hän ymmärrä miksi – ja tämä tietenkin tuntuu katsojan sydänjuurissa.

Muut hahmot ovat pitkälti kuvaperinteensä vankeja, mutta uutta on kuitenkin kovasti yritetty luoda persoonallisuuksin ja kansallisuuksin. North on venäläinen maailmaa ihmettelevä ja ihmetystä lapsille jakava huumoriveikko, Tooth hampaista hieman liikaa pitävä ihmisen ja kolibrin ristisiitos, Sandy mykkä mutta yllättävän voimakas halinalle, Bunnymund australialainen kengurun kokoinen bumerangijätkä ja Pitch kuumalla brittiaksentilla hönkivä traagisen yksinäinen hongankolistaja. Valitettavasti hahmoista suurin osa jää kuitenkin varsin etäiseksi – tutuimmiksi tulevat ne, joilla on eniten merkityksellistä dialogia Jackin kanssa, mikä toki ensimmäisen persoonan narratiivissa on ihan looginen ratkaisu, mutta näin suurella hahmokaartilla hieman masentava.

Jack & Bunnymund

Elokuvan narratiivisesti parasta antia on oikeastaan Jackin ja Bunnymundin vuorovaikutus – mikä sinänsä tuli minulle yllätyksenä, sillä mielikuva Bunnymundista elokuvaa näkemättä oli aivan käsittämättömän, no, typerä. Jättimäinen aussikani Hugh Jackmanin äänellä, hm. Bunnymund kuitenkin paljastui nopeasti yhdeksi elokuvan hauskimmista ja hieman häiritsevällä tavalla kuumimmista hahmoista, eli ensivaikutelma voi pettää. Harmillisesti niin Bunnymund kuin muutkin vartijat ovat tarinan kannalta melko merkityksettömiä rivisotilaita – kaikki jännitykset ovat oikeastaan Jackin ja Pitchin välillä, sekä Jackin suhteessa ihmispoika Jamieen. Pitch yrittää saada Jackin puolelleen, sillä he molemmat jakavat samanlaisen yksinäisyyden ja ahdistuksen. Jack ymmärtää heidän samankaltaisuutensa, mutta ei lähde kelkkaan, koska vaikka hän haluaa tulla nähdyksi, hän ei halua olla pelätty. 

Pitch

Tästä alkaa elokuvan juonellinen alamäki, sillä Pitchiä ei enää käsitellä persoonallisena hahmona, vaan vain pahiksena, jolta vedetään motiivi mattona jalkojen alta ja jäljelle jää tylsää uhoamista, joka päättyy ilman minkäänlaista hahmokehitystä täydelliseen lannistamiseen. Lopputaistelu on kaikin puolin draamallisesti köyhä tämän vuoksi – hahmot eivät tunnu olevan emotionaalisesti läsnä, eikä Pitch saa osakseen minkäänlaista sympatiaa tai ymmärrystä, vaan hänet yksinkertaisesti nujerretaan täysin. Tämä oli minulle suunnaton pettymys, sillä Pitch on hahmona alun perin hyvin samanlainen kuin se meille tutumpi pimeän ja kylmän traaginen uhri, eli Muumilaaksossa asustava mörkö. Pitch on pimeys ja pelko – joista kummankaan ei kuuluisi olla lähtökohtaisesti huono asia. Elokuva kuitenkin antaa ymmärtää, ettei niillä ole sijaa tasapainoisessa maailmassa, ja ne täytyy pitää loitolla keinolla millä hyvänsä. Pitchin yksinäisyydestä ja hyväksynnäntarpeesta kohoavaan aggressioon vastataan siis eristämällä hänet. Ratkaisiko tämä nyt yhtään mitään?

Yleisfiilis leffasta näistä juonellisista puutteista huolimatta on kuitenkin varsin positiivinen, koska voi jumalauta sitä animaation tasoa. Nautin kokemuksesta täysin rinnoin pelkästään sen takia, kuinka taivaallisen upealta kaikki Sandyn unihiekasta Jackin huurteiseen kosketukseen näytti. DreamWorks on kehittynyt valtavasti hyvin lyhyessä ajassa – RotG päihittää erityisesti ihailemani How to train your dragoninkin aivan ylivoimaisesti. En edes pysty. Sanoja ei ole.

Myös ääninäyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti, erityisesti Jude Lawn Pitch on lähes ahdistavan seksikäs ja Chris Pinen syvän rouhea ääni on viehättävässä kontrastissa Jackin nättipoikaulkonäköön. Hugh Jackman on tietysti Hugh Jackman, eli kuumaa kamaa aussiaksentilla, ja Alec Baldwinin North on juuri sopivan hyper mutta silti vakuuttava. Isla Fisherin Tooth on hellyttävä energisyydessään, joskin Fisherin äänestä ei kunnolla välity hahmon negatiiviset tunnetilat.

Suurista lupauksista huolimatta Rise of the Guardians onnistui juonensa puolesta siis herättämään huomattavasti vähemmän tunteita kuin odotin. En juuri liikuttunut missään vaiheessa, edes silloin, kun Jack vihdoinkin tulee nähdyksi, koska Jamie uskoo Pakkasukon olevan olemassa, vaikka kohtaus oli toki todella kaunis. Sen sijaan audiovisuaalinen toteutus ylitti suurimmatkin odotukseni, ja tältä pohjalta voin suositella elokuvaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa laadukas animaatio.

Minä poistuessani teatterista.

Treasure Island IN SPACE

Ikään kuin voisin jättää huomiotta kullannuppuni merkkipäivän. 

Idea Robert Louis Stevensonin Aarresaaren scifi-sovituksesta heitettiin pöydälle samaan aikaan Pienen merenneidon kanssa 80-luvulla, mutta projekti jäi odottamaan tarvittavan teknologian kehittämistä. Varsinainen tuotanto alkoi 90-luvun lopulla ja animointi vuonna 2000, elokuvateattereihin Aarreplaneetaksi nimetty teos päätyi 27.11.2002. Uraauurtavasta animaatiotekniikastaan ja poikkeuksellisista kerronnallisista ratkaisuistaan huolimatta elokuvasta tuli Disneyn historian suurin floppi, joka on vasta nyt, vuosia myöhemmin, saanut ansaitsemansa kulttimaineen. Tänään 10 vuotta täyttävä elokuva sai tänä vuonna viimein blu-ray-julkaisun, joskin koko muun maailman pettymykseksi ainakin toistaiseksi vain Yhdysvalloissa.

Jimin aurinkosurffilauta on yksi elokuvan hauskimmista tekniikkakikoista.

Eivät niin erilaisia kuin kuvittelevat.

Aarreplaneetta (Treasure Planet) kertoo esikuvaansa mukaillen tarinan nuoresta Jim Hawkinsista, joka salaperäisen kartan löydettyään lähtee tähtienväliseen aarrejahtiin. Matkassa on mutkia, kun palkattu miehistö paljastuukin piraateiksi, joita johtaa laivan kokkina esiintyvä kyborgikapteeni Long John Silver. Aarreplaneetta kuitenkin eroaa Aarresaaresta olennaisesti siinä, miten se käsittelee hahmojen välisiä suhteita – vaikka alkuteoksessakin Jimin ja Silverin välinen kiintymys on jokseenkin läsnä, on elokuvassa tämä suhde Jimin koko hahmokehityksen katalyytti, ja näin oikeastaan koko rainan pointti.

Isänsä hylkäämä Jim on elokuvan alussa pihalla kaikesta ja täynnä ahdistusta. Laivalla hän kuitenkin löytää Silveristä isällisen tukipylvään, ja alkaa näin nähdä tulevaisuudessaan muutakin kuin mustuutta. Myös pitkän linjan piraatti ja koko elämänsä legendaarisen Aarreplaneetan etsimiselle omistanut Silver löytää itsensä suhteestaan Jimiin ja muistaa, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin kulta. Silver onkin yksi Disneyn ainoista antagonisteista, jotka eivät kohtaa raakaa loppua – Silver saa jopa anteeksi rikollisuutensa yksinkertaisesti olemalla hyvä jätkä ja purjehtii omaan auringonlaskuunsa. Erityisen kiinnostavan Silverin hahmosta tekee myös se, että katsoja tietää alusta asti, ettei tämä ole sitä miltä näyttää, mutta tarinan edetessä rakastuu hahmoon kaikesta huolimatta. Tämän vuoksi Silver onkin moraalisesti moniulotteisimpia Disney-hahmoja. Jimin ja Silverin suhteen merkityksellisyyttä painotetaan elokuvassa nerokkaasti myös kerronnassa, esimerkiksi leffan viimeinen dialogi on Jimin ja Silverin viimeisessä yhteisessä kohtauksessa, vaikka sen jälkeen edessä on vielä kotiinpaluu ja Jimin äidin majatalon uudelleenrakennus.

"Just a lifelong obsession Jim, I'll get over it."

Jim ja Silver hyvästelevät toisensa poikkeuksellisella hellyydellä.

Jim ennen ja jälkeen veneretken.

Kerronnassa mielenkiintoista ja Disneylle uutta on myös Jimin hahmokehityksen visuaalinen ulottuvuus. Osittain James Deaniin perustuva Jimin ulkonäkö muuttuu tämän emotionaalisen kehityksen mukana: Elokuvan alussa Jimin silmät ovat syvällä kuopissaan ja silmäpussit venyvät pitkälle poskiin – lopussa hänen kasvonsa ovat sileät ja valoisat, ja musta repaleinen paita ja korkeakauluksinen seiloritakki ovat vaihtuneet terävästi leikattuun valkoiseen univormuun. Varsinkin Jimin "silmämaski", kulmien silmien ylle luoma varjo, on varsin tehokas, sillä se myös ilmaantuu Jimin kasvoille aina tämän emotionaalisen kehityksen taantuessa, kunnes katoaa pysyvästi elokuvan lopussa.

Huolellinen (joskin tyylitelty) hahmoanimaatio on Aarreplaneetan suurimpia myyntivaltteja.
Huomatkaa, kuinka Silver katsoo Jimiä molempiin silmiin – harvinaista pikkutarkkuutta.

Silverin mekaaniset ruumiinosat lyijykynäanimaatioon liitettyinä. Hyvältä näyttää.

Visuaalisesti Aarreplaneetta on suorastaan henkeäsalpaava. Perinteisen ja futuristisen sulava yhdistely saa aikaan upean steampunk-kokonaisuuden, ja Tarzania varten kehitetty deep canvas –teknologia tekee maailmasta syvän ja moniulotteisen. Erityisesti on toki mainittava piirros- ja tietokoneanimaation saumattomuus – yhtä onnistunutta yhdistämistä ei ole nähty ennen eikä jälkeen Aarreplaneetan. Erityisesti Silverin mekaaniset ruumiinosat istuvat Glen Keanen & kumppaneiden ilmeikkääseen animaatiojälkeen kuin nyrkki silmään, eikä edes kokonaan tietokonegeneroitu kaistapäinen robotti B.E.N. näytä lainkaan irralliselta. Tästä voisivat japanilaiset ottaa oppia.

Tietokone- ja piirrosanimaation yhteensopivuutta testattiin kapteeni Koukulla.

B.E.N. sulautuu viimeisteltyyn piirrosanimaatioon varsin saumattomasti.

Myös Aarreplaneetan äänimaailmassa noudatetaan ns. 70/30-lakia (70% perinteistä, 30% scifiä), ja erityisesti Silverin mekaanisten osien vanhahtava naksahtelu ja kitinä ovat mielenkiintoisessa kontrastissa futuristisen robotiikan kanssa. Soundtrack on hyvin pitkälti klassista orkesteritykitystä ja vienosti vinkuvia kelttiläisvaikutteisia viulu- ja huilutiluliluja, mutta sekaan mahtuu myös sähkökitaroita ja muita elektronisia elementtejä. Musikaalikohtauksia Aarreplaneetassa ei ole – elokuvan ainoa laulu (I’m still here, John Rzeznikin oodi teiniangstille) kuullaan Jimin ja Silverin emotionaalisen lähentymisen tiivistävän montaasin taustalla. Suomidubissa biisin taitaa kylläkin laulaa Jimiä näyttelevä Antti L. J. Pääkkönen, eli siinä mielessä suomenkielinen versio on musikaalimaisempi, joskaan käännös ei täysin tee oikeutta kontekstille.

Ääninäyttelijärintamallakaan Aarreplaneetalla ei ole häpeilemistä: Jiminä kuullaan hurmaavasti äänenmurrosta läpikäyvä Joseph Gordon-Levitt, Silverinä vakuuttavasti synkkyyden ja leikkimielisyyden rajoilla liukuva Brian Murray, Dopplerina Frasierista kaikille tuttu David Hyde Pierce ja kapteeni Ameliana ihanaakin ihanampi Emma Thompson.

Vaikka Aarreplaneetta on ehdottomasti kaikkien aikojen lempielokuvani, on siinäkin paljon parantamisen varaa. Erityisesti feministisestä näkökulmasta leffa on onneton: Koko elokuvassa on kolme naishahmoa, joista kahta kutsutaan nimeltä, ja jotka eivät vaihda keskenään sanaakaan (eli Bechdelin testi reputetaan räikeästi). Vaikka tulikuuma kapteeni Amelia onkin voimakas ja karismaattinen aktiivinen toimija, hänestäkin tehdään romanttisesti haluttava vasta, kun hän loukkaantuu ja menettää fyysisen ylivertaisuutensa. Seksuaalisesti haluttava hän on tätä ennenkin – tosin myös silloin vasta tarvitessaan Dopplerin apua. Mutta ei huonoa ellei jotain hyvääkin: sisäpiiritiedon mukaan Dopplerin itse asiassa oli tarkoitus synnyttää pariskunnan lapset, mutta ajatusta pidettiin liian radikaalina, joten se jätettiin pois lopullisesta versiosta. Elokuvassa ei toki anneta ymmärtää päinvastaistakaan, joten canon mpreg it is.

Elokuvan suomenkielinen käännös kärsii huomattavasti siitä, että suomen kielestä puuttuu merirosvoslangi lähes kokonaan, minkä vuoksi Silverin ja muiden piraattien puhe jää tylsäksi ja tavanomaiseksi. Käännös on Disneyn elokuvaksi harmillisen mielikuvitukseton, ja moni alun perin vaikuttava repliikki on käännetty suorastaan häpeällisen latistavasti. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti Jimin ja Silverin viimeinen kohtaaminen elokuvan lopussa – englanninkielisessä versiossa Silver ääni värähtäen hyvästelee Jimin varsin sielukkaasti: ”You’re something special Jim, you’re gonna rattle the stars, you are.” Suomeksi Silverin repliikki on häikäisevän huono: ”Sinä olet aikamoinen, sinusta maailma vielä kuulee.” Tämä on erityisen surullista otettaessa huomioon, kuinka poikkeuksellisen laadukkaat käännökset tehtiin sekä Aarreplaneettaa edeltäneelle Lilolle & Stitchille että sen jälkeiselle Karhuveljeni Kodalle. Ääninäyttelijät kyllä suoriutuvat varsin mallikkaasti, mutta jos teksti on huono, se on huono.

Jim ja Silver malliveistoksina.

Herra ylijumala Glen Keane, hyvät ihmiset.

Huonon menestyksensä takia Aarreplaneetalle ei suunnitelmista huolimatta koskaan tehty jatko-osaa, mistä allekirjoittanut on Disneyn jatko-osien laadun tuntien hyvin kiitollinen. Tässä mielessä huono menestys oli suorastaan onni onnettomuudessa. Tarina ei kuitenkaan pääty elokuvan loppuun, sillä vuonna 2002 julkaistiin useita oheistuotepelejä, joista osa kertoo tapahtumista elokuvan jälkeen. PC-strategiapeli Battle at Procyon erityisesti liikuttaa faneja, sillä siinä omaa laivastoaan johtava varttunut Jim kohtaa jälleen Silverin, joka on yllättäen taas antagonistin asemassa (joskin väärinymmärryksen ja juonittelun seurauksena). Pelin pelanneet tosin ovat harvassa, eikä se pelkän Wikipedia-artikkelin perusteella ole saanut tukevaa jalansijaa fanikaanonissa.

Every cloud has a silver lining. Ehe ehe ehe.

Aarreplaneetta pitää edelleen hallussaan Disneyn aliarvostetuimman elokuvan titteliä, ja on tullut korkea aika nostaa elokuva jalustalle yhtenä Disneyn kunnianhimoisimmista ja omaperäisimmistä mestariteoksista. Kun otetaan huomioon, että sen huono menestys johtui pääosin epäonnistuneesta markkinoinnista, olisi näin 3D-uudelleenjulkaisujen aikakautena osuvaa saada tämä CGI-tekniikallaan loistava animaatio-orgasmi takaisin teatterilevitykseen ansaitsemassaan mittakaavassa. (Ihan viaton vinkki vaan, Disney.)

Hotarubi no mori e, eli kuinka onnistua onnistumatta

Edellisestä kirjoituksesta onkin sitten kulunut jo… vaivaiset seitsemän kuukautta, ja koska viimeksikin kirjoitukseni koski jotakin, jonka vuoksi itkin vuolaasti ja epäviehättävästi, onkin siis luontevaa katkaista hiljaisuus vastaavanlaisen reaktion herättäneellä kulttuurituotoksella. Kyseessä on tietenkin tuore BluRay- ja DVD-julkaisu Hotarubi no mori e.



Viime syyskuussa ensi-iltansa saanut 40-minuuttinen elokuva tietenkin perustuu ihanan Midorikawa Yukin samannimiseen manga-oneshotiin vuodelta 2002. Itse luin kyseisen teoksen ensi kertaa niihin aikoihin, kun Natsume Yuujinchoun ensimmäinen kausi alkoi pyöriä Japanin telkkarissa, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Piirrokset ovat paikoitellen varsin kömpelöitä (liekö syynä vuoden 2002 kiireisyys Midorikawan tuotannossa – häneltä kun ilmestyi ko. vuonna kolme täyspitkää albumia), mutta tarinan koskettavuus imaisee mukaansa varsin nopeasti, jolloin visuaalinen toteutus muuttuu ainakin omalta osaltani toissijaiseksi asiaksi.



Hotarubi no mori e kertoo Hotaru-nimisestä tytöstä, joka on tarinan alkaessa 6-vuotias. Hotaru viettää kesälomaa sukulaistensa luona ja eksyy metsään. Siellä hän kohtaa Ginin, youkai-naamioisen ikuisesti teini-ikäisen pojan, joka katoaa – siis lakkaa olemasta – jos koskee ihmiseen. Vuosi toisensa jälkeen Hotaru ja Gin viettävät kesät yhdessä, ja ylläri-pylläri, romantiikkaa ja ahdistusta seuraa. Alkuasetelmasta siis jo näkee, että suhde on luotu epäonnistumaan mitä traagisimmalla tavalla, ja Midorikawa lyö viimeisen iskun juuri sinne, missä se eniten sattuu.



Odotin tätä elokuvaa ehkä enemmän kuin olen vuosiin odottanut mitään.

Animesovitus on tehty suurelta osin samalla porukalla kuin Midorikawan menestyssarja Natsume Yuujinchou. Animoinnista vastaa Brain’s Base, ohjauksesta Oomori Takahiro, hahmosuunnittelusta Takada Akira ja musiikista Yoshimori Makoto – tuttuja nimiä siis. Tämän huomioon ottaen animaatio itsessään on yllättävän laiskaa ja staattista, eikä se tunnu missään vaiheessa nousevan keskivertoa paremmalle tasolle, ei edes viimeisen kohtauksen kliimaksissa, jonka tunnelataus olisi sen ehdottomasti ansainnut. Viime vuosien teatterilevityksessä olleen animen tasoon verrattuna Tulikärpäsmetsä on siis animaationsa laadun suhteen aika suurikin pettymys (vertailukohtina tässä vaikkapa mestariteos Colorful, yllättävän hyvä Uchuu Show e Youkoso taikka Shinkai Makoton Hoshi o Ou Kodomo, joka käsikirjoituksensa kämäisyydestä huolimatta näyttää erittäin hyvältä).

Myöskään seiyuu-puolella ei ole kehumista. Tämä on tosin enemmän subjektiivinen kokemukseni asiasta kuin mikään universaali fakta, mutten voi sietää Hotarun roolissa inisevää Sakura Ayanea oikeastaan missään tilanteessa, ja etenkin kertojaosuudet saivat höyryn nousemaan korvistani. Että osaakin sitten olla tunteesta vapaa tapa puhua! Eri ikäisten hahmojen esittäminen ei myöskään selvästi kuulu Sakuran repertuaariin, sillä alun Hotarua ei äänen perusteella voisi mitenkään uskoa 6-vuotiaaksi. Uchiyama Koukin Gin on ihan uskottava, joskaan en edelleenkään kykene kuulemaan Uchiyamaa muuna kuin vähemmän nasaalina versiona Kamiya Hiroshista.




Mutta mikä tässä elokuvassa sitten oli niin hyvää, että koin tarpeelliseksi sanoa siitä mitään? Hotarubi no mori e on täydellinen esimerkki siitä, miten hyvä alkuteos voi oikeasti tehdä mitä keskinkertaisimmasta hötöstä suurta taidetta. Hotarun ja Ginin traaginen rakkaustarina on kaikessa melankolisuudessaan ja epätoivoisuudessaan häikäisevän kaunista seurattavaa, ja ihan vain sen vuoksi suosittelen tämän elokuvan katsomista (tai oikeastaan ennemmin mangan lukemista) joka ainoalle ihmiselle, joka missään mielessä koskaan nauttii romantiikasta. Minä tunnetusti itken todella herkästi katsoessani oikeastaan ihan mitä vain, mutta Tulikärpäsmetsän jälkeen nyyhkytin yhtäjaksoisesti yksin tietokoneen ääressä noin puoli tuntia. Kyllä, kyseessä on siis intensiivinen tunnekokemus.



Mitä opimme tästä? Käsikirjoitus, siihen kannattaa panostaa.

Anohana, kukista ja kyynelistä

Koen tarpeelliseksi kirjoittaa jotakin Anohanasta, mutten jostain syystä lukuisista yrityksistä huolimatta saa itsestäni ulos mitään jäsenneltyä tai kieliopillisesti ymmärrettävää tekstiä aiheesta. Lyhyesti siis.



En muista, onko mikään sarja herättänyt minussa samanlaisia tunnereaktioita, kuin ne, joita Anohanan ansiosta joka viikko sain kokea. Kaveriporukoiden kasvukertomukset ovat fiktiossa sydäntäni todella lähellä olleet aina, mutten tosiaan muista koskaan törmänneeni yhtä hyvin toteutettuun aihetta käsittelevään animeen, vaikka länsimaisessa viihteessä se onkin hyvin yleisesti esiintyvä teema. Anohana itse asiassa on animena todella poikkeuksellinen monellakin tavalla, erityisesti hämmästyttävän aitojen ja raa’asti tuntevien henkilöhahmojensa osalta, enkä oikeastaan löydä juuri mitään sarjaa, johon sitä vertaisin. Mieleen nousee lähinnä länsimaista viihdettä, Stand by me:stä Kuolleiden runoilijoiden seuran kautta Skinsiin, mutta ei täältäkään löydy mitään täysin vastaavaa. Hui kutsui sitä melodramaattiseksi, mutta olen kai itse omissa ihmissuhteissani kohdannut sen verran epäuskottavan dramaattisia käänteitä, että nielin kyllä kaiken täysin mukisematta.

Kuten kaikkien tulisi tietää, kertoo sarja siis lapsuudenystävysten Jintanin, Anarun, Yukiatsun, Tsurukon ja Poppon yrityksestä toteuttaa Jintanille ilmestyneen edesmenneen Menman viimeinen toive ja näin käsitellä hänen kuolemansa aiheuttama trauma, joka hallitsee edelleen jokaisen elämää, toisten näkyvämmin kuin toisten.


Tsuruko, Yukiatsu, Menma, Jintan, Anaru, Poppo.

Sarjahan on täysin hahmovetoinen, ja varsinaiset tapahtumat ovat melko merkityksettömiä hahmojen tunnereaktioiden rinnalla. Suurin osa tapahtumista koetaan Jintanin näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilö ei loppujen lopuksi jää etäiseksi, vaan kaikkien päänsisäinen maailma tulee suorastaan harvinaisen hyvin tutuksi. Kaikkiin hahmoihin ei rakastu ensimmäisessä jaksossa, mutta viimeiseen mennessä ainakin itse huomasin eläväni jokaisen kaikissa tunnetiloissa täysillä mukana.

Hahmoista helpoiten luettavissa on sisäisen monologinsa vuoksi melko itsestään selvän Jintanin jälkeen Anaru, joka alusta asti näyttää tunteensa varsin avoimesti kaikille, usein itse tiedostamattaan. Anarun pintapuoliset tunnereaktiot myös ovat päähenkilöjoukon näkyvimmät, mikä tekee hahmosta helposti samastuttavan ja alun perin ehkä myös joukon sympaattisimman. Toki Anaru on myös aivan helvetin kuuma, mikä tietenkin lisää hänen viehättävyyttään. Joukon toiseksi kuumin on luonnollisesti josou-otoko Yukiatsu, joka aluksi vaikuttaa hieman psykoottiselta, ja onkin loppujen lopuksi ehkä porukan pimein yksilö ja näin kaikessa kompleksisuudessaan mitä hurmaavin. Yukiatsu on sarjan ainoa hahmo, jonka kohdalla olin jonkin aikaa hieman huolissani, että tuleeko hänestä oikeasti yhtä rakastettava kuin muista, mutta hyvin pian onneksi tapahtui mekko ja peruukki, joilla minut tunnetusti saa puolelleen vaikka hirvein psykopaattimurhaaja, ja viimeisten jaksojen tunnepurkaukset viimeistelivät hahmon täydellisyyttä hipovaksi.



Jos hahmoista pitäisi sanoa jotakin negatiivista, olisi ainoa puute oikeastaan Poppo. Hänen olemistaan hallitsee läpi sarjan showmiesrooli, jonka hän on defenssinään kehittänyt välttääkseen asioiden todellista kohtaamista, mikä sinänsä on uskottavaa, mutta kyseinen rooli alkaa rakoilla vasta viimeisessä jaksossa, jonka suorastaan hysteerisessä kliimaksissa se murenee täysin. Ennen tätä Poppon sielunelämästä saa valitettavan vähän irti, ja näin hahmoon ei muodostu ihan samanlaista syvää tunnesidettä kuin muihin, vaikka hänestä onkin mahdotonta olla pitämättä hänen hyväntuulisuutensa ja emotionaalisen helppoutensa vuoksi. Poppoa ei myöskään näytetä omissa oloissaan juuri lainkaan, toisin kuin muita hahmoja, mikä on sääli ja jättää hänet hieman muita vieraammaksi.

Ulkoisesti Anohana on moitteettomasti toteutettu. Animaation laatu heittelee jonkin verran, mutta pysyy vähintään keskivertona myös huonoimpina hetkinään, ja äityy usein jopa poikkeuksellisen sulavaksi ja kauniiksi. Hahmojen ulkonäössä ja liikkeissä näkyy selkeästi hahmosuunnittelija/animaatio-ohjaaja Tanaka Masayoshin kädenjälki, ja varsinkin hahmojen sivuprofiileista ja silmistä tulee heti mieleen Toradora ja Katekyo Hitman Rebornin animesovitus. Soundtrack tukee hyvin sarjan rytmiä ja korostaa kauniisti kunkin hetken tavoiteltua mielentilaa. Opening-kappale animaatioineen on suorastaan täydellinen (sitä paitsi Galileo Galilei on jo jonkin aikaa ollut Wolf-universumin ihkupihkuin bändi), eikä endingkään ole lattea tai tylsä, vaan pikemminkin pieni kliimaksi jokaisen jakson lopussa. Ääninäyttelijät myös suoriutuvat rooleistaan vakuuttavasti, ja olihan sinne omia suosikkejani mahtunut mukaan yksi jos toinenkin.

Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson nähtyäni sarjassa ylistin, pätee sarjan jokaiseen jaksoon, ja viimeiseen viisinkertaisena. Yksikään jakso ei tunnu tarinan kannalta turhalta, ja kaikissa selviää hahmoista ja heidän menneisyyksistään jotain uutta. Erityisen tyytyväinen olin loppuun, josta en ollut uskaltanut odottaa liikoja, sillä nykyään edes siedettävä loppu tuntuu olevan todellinen harvinaisuus. Nyt kuitenkin huomasin itkeväni silmät punaisina kaksi viimeistä jaksoa alusta loppuun, ja varsinkin viimeisen jakson ensimmäinen kliimaksi oli suorastaan täydellinen jokaisen hahmon vuorotellen puhjetessa itkuun ja purkaessa tuskiaan.

Lopuksi voisin rohkeasti kutsua Anohanaa täydelliseksi animeksi. En tosiaan muista olleeni näin vaikuttunut mistään sarjasta vuosiin. Ensi kautta odotellessa, sinnekin kohdistuu aika suuria odotuksia, eikä vain Natsume Yuujinchoun kauan odotettuun kolmanteen tuotantokauteen.

Ja kas, talven jälkeen koitti kevät

Verrattuna talvikauteen, josta käteen jäi vain pari keskinkertaista tylsähköä sarjaa Kimi ni todoken kakkoskauden ja Star Driverin loppupuoliskon lisäksi, vaikuttaa kevätkausi omalta osaltani varsin lupaavalta. On meikäläiseltä nimittäin jo aika hyvin, jos ensimmäisten viikkojen jälkeen katsontalistalta löytyy edelleen sataprosenttisella varmuudella viisi sarjaa, eikä mukaan ole edes laskettu Kaminomin toista tuotantokautta. Aika söpötyttöpainotteiselta vaikuttaa tosin, mutta se kai sopii vuodenajan henkeen.

Aloittakaamme alkunsa perusteella parhaasta.



Ano hi mita hana no namae o bokutachi wa mada shiranai, eli Anohana, on kauden nimihirviö ja kevään kiintiödraama. En odota siitä mitään elämää suurempaa mestariteosta, mutta jo pelkkä visuaalinen ilme ja animaation sulavuus nostavat sen keskivertoa paremmaksi, ja olen aika varma, että tulen sen parissa tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin – pari valui poskea pitkin jo ensimmäistä jaksoa katsoessa. Tarina kertoo erilleen kasvaneista lapsuudenystävistä, joita yhdistää yhteisen ystävän kuolemasta jäänyt trauma. Kuolleen Menman haamu ilmestyy sosiaalisesti syrjäytyneelle Jintalle, ja näin alkaa yritys koota vanha porukka taas kokoon, jotta Menman toistaiseksi tuntematon viimeinen toive saataisiin toteutettua. Yliluonnolliset elementit draamassa ovat yleensä minulle iso turn-off, mutta Anohanassa Menman haamun ilmestymisen epätavallisuutta ei juuri alleviivata, vaan Jinta pitää sitä stressinsä ruumiillistumana ja näin mielikuvituksensa tuotteena. Ennen kaikkea odotan sarjan olevan tragedianmakuinen nuorten ihmisten kasvukertomus, eli oikeastaan juuri sitä, mitä minä draamalta eniten haluan. Ensimmäinen jakso rakensi selkeän mielikuvan Jintan persoonallisuudesta ja antoi enemmän tai vähemmän hienovaraisia vihjeitä hahmojen välisistä suhteista sekä heidän yhteisestä historiastaan, enkä malta odottaa jatkoa. Tämä hyvä. Myöskään Sakurai Takahiro Yukiatsun seiyuuna ei haittaa.



Kauden toiseksi parhaan titteliä ainakin toistaiseksi pitää komedian ja draaman välillä lainehtiva hyväntuulinen Hanasaku iroha, joka kertoo omatoimisesta ja itsenäisestä Ohanasta, jonka rappiollinen mutta hyväntahtoinen äiti heivaa isoäidin hotelliin työläiseksi paetessaan itse poikaystävänsä kanssa tämän velkojia. Hanairon suurimmat vahvuudet ovat siisti ja sulava animaatio ja kauniit hahmo-designit, ja niillä tunnetusti minun kirjoissani pääsee aika pitkälle. Sarjan varsinainen tarina – tyttö nousee huonoista lähtökohdista sisukkuutensa ja ahkeruutensa avulla – on noin miljoonaan kertaan nähty, kuultu ja luettu, enkä usko Hanairon tuovan siihen mitään erityisen tuoretta näkökulmaa (ainakaan ensimmäisten jaksojen perusteella). Kiinnostavuutta onneksi löytyy sivuhenkilöiden, Ohanan kanssa hotellin palvelustyttöinä toimivien Minkon ja Nakon edesottamuksista ja siitä, kuinka he vastoinkäymisistä huolimatta kasvavat sopeutuessaan Ohanan läsnäoloon. Sarjan pisteet tulevat laskemaan silmissäni kyllä jonkin verran, mikäli Ohana pysyy yhtä ärsyttävän täydellisenä loppuun asti. Etenkin huvittaa, kun hän valittaa perineensä äidiltään tilannetajuttomuuden, vaikka todellisuudessa hänen tilannetajunsa on täysin yliluonnollisissa sfääreissä. Tällä hetkellä ainoa Ohanan persoonallisuudessa kiinnostava asia on hänen suhtautumisensa lapsuudenystäväänsä Kouhun, joka juuri ennen hänen poismuuttoaan tunnustaa hänelle rakkautensa. Tähän mennessä tilanne Koun kanssa on ainoa, jossa Ohana ei osaa toimia luontevasti, joten se on myös ainoa asia, mikä tekee hänestä millään tasolla uskottavan hahmon. Jatkoa odotellessa.



Kolmantena ja viimeisenä liekehtivän ensivaikutelman jättäneenä sarjana on kauden ainoa minuun vaikutuksen tehnyt action-painotteinen sarja, eli Ao no Exorcist. Sen viehkoutta en osaa juurikaan eritellä, koska kristillismytologinen setting on ehkä hirveintä, mitä tiedän, eikä ensimmäinen jakso anna juurikaan informaatiota hahmojen sielunelämästä päähenkilö Riniä lukuun ottamatta. Jostain syystä päällimmäinen viba ensimmäisestä jaksosta on vaan ihan vitun cool, ja luulen, että Fujiwara Keijin ääninäyttelemällä kickass-manaajapapilla voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Oli siellä jotain mustilta siittiöiltä näyttäviä demoneitakin ja Rin on vissiin joku sinisiä liekkejä puskeva Saatanan äpärä tai jotain, mutta ennen kaikkea animaatio on vauhdikasta, väripaletti kaunis ja Fujiwaran ääni seksikäs. Pieni inisevä fanipoika minussa on onnellinen.

Jäljelle jää vielä kaksi sarjaa, joista ensimmäinen on Nichijou. Se ei saa sydäntäni pamppailemaan mitenkään erityisen hekumallisesti, mutta aiheuttaa riittävästi tirskahtelua ja ”wtf did I just watch” –fiiliksiä pysyäkseen vahvasti katsontalistalla. Aika perus KyoAni-lypsykone, joskin paremmalla ja absurdimmalla läpällä, eli viihdyttävä katsoa, mutta ei muuta maailmaani. Kauden viimeinen varma jatkaja on kaikin tavoin paska Sekai-ichi hatsukoi, joka perustuu Nakamura Shungikun kaikin tavoin paskaan mangaan, ja ratsastaa täydellisesti saman kaikin tavoin paskan mangakan ei täysin paskan sensaatiosarjan Junjou Romantican suosion siivellä. Syy katsomiseen on seuraava yhtälö: homoja = Wolf katsoo. Ja löytyihän Junjoustakin se yksi oikeasti melkein hyvä sivujuoni – Terrorist – joten Sekakoikin saattaa vielä kyetä nousemaan luojansa paskuuden normaalitason yläpuolelle. Nakamuran hirvitysten animeversioissa on joka tapauksessa se hyvä puoli, että mangakan ilmeinen ymmärtämättömyys ihmisen anatomiasta ei erotu yhtä selvästi. Niin, ja Sekakoissa pääsemenä on Konishi Katsuyuki. Ja kun sekään ei riitä, tulee bingo avuksi.

Mainittujen sarjojen lisäksi harkintalistalla on vielä C, jonka kantavana voimana on mielenkiintoinen idea ja Sakurai Takahiro. Animaatio on omaan silmääni suorastaan oksettavaa, enkä ensimmäisen jakson perusteella saanut koko hommasta irti paljoakaan, mutta vielä viikon aion pysyä kelkassa. Aion vielä yrittää muutamia muitakin, mm. Tiger & Bunnya, jonka ensimmäinen jakso ei herättänyt minussa mitään mielenkiintoa, mutta toiset jätän täysin omaan arvoonsa. Kauden kamalimmaksi julistan Hoshizora e kakaru hashin, jonka ensimmäistä jaksoa en edes kestänyt katsoa puoliväliä pidemmälle. Saatan tappaa itseni, jos vielä kerran joudun näkemään ”oho kaaduin ja pussasin tyttöä vahingossa” –tilanteen.

Talvikauden loppu: Hourou musuko

Koska otsikointi voi joskus olla ylivoimaista.



Hourou musuko oli talvikauden Se Sarja, ja jäikin sitten yhdeksi niistä harvoista, mitä jaksoin katsoa ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Olen jo julistanut sitä, miten helvetin hieno ja upea ja täydellinen manga alkuteos on, ja nyt voinkin sitten animen loppuun asti katsoneena tiivistää mielipiteeni kyseisestä adaptaatiosta sivistyneesti yhteen äännähdykseen: BLAH.

Ensinnäkin, ja tämän mainitsin jo edellisessä sarjaan liittyvässä kirjoituksessa, en koko sarjan aikana kovasta yrityksestä huolimatta kyennyt näkemään mitään hyvää siinä, että se alkaa kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Luulen ymmärtäväni motiivin tämän päätöksen takana, mutta toteutus on yksinkertaisesti huono ja epälooginen. Sen vuoksi sarjassa ei nimittäin tapahdu mitään. Se on vain pieni poikkileikkaus hahmojen elämästä, alkaen suurimpien läpimurtojen jälkeen ja loppuen ennen minkäänlaisia päätöksiä tai emotionaalista varmuutta. Olen toki kiitollinen siitä, ettei siihen keksitty mitään epäkanonista pöhköä loppuratkaisua, mutta jos anime alkaisi samasta ajasta kuin manga, olisi sillä ollut useitakin mahdollisia loogisia kohtia lopettaa niin, että katsoja saa katarsiksensa. Ala-asteen jättäminen pois on myös huono ratkaisu siksi, että suurin osa hahmoista jää melko vieraiksi, ja yhteinen historia jää pimentoon. Esimerkiksi ex-kiusaaja Doin ottaminen mukaan kuvioon sarjan loppupuolella tuntuu aika omituiselta, kun katsoja ei pysty kovin hyvin samastumaan Nitorin epäluuloisuuteen tietämättä, että Doi oli ala-asteella paska jätkä. Samalla myös se henkilökohtaisen läpimurron poikanen, kun Nitori sanoo vihaavansa Doita, jää melko laimeaksi, koska itse sarjassa syytä tähän ei varsinaisesti anneta.

Tylsää ja ärsyttävää on myös se, että sarja keskittyy hyvin voimakkaasti ihmissuhdedraamaan, jättäen sukupuolikysymyksen sinänsä lähes käsittelemättä. Hahmojen sisäinen monologi jää hyvin vähäiseksi mangaan verrattuna – Takatsukin pohdiskelut jäävät pettymyksekseni pois lähes kokonaan – ja transsukupuolisuutta kuvataan lähinnä cross-dressauksena, jota taas käytetään vain draaman välineenä. Tämä ehkä tekee sarjasta helpommin lähestyttävän joillekin, mutta minulle se oli pettymys. Se on myös huvittavaa, koska hahmojen välisten suhteiden kehityksen puuttuessa se draamakin tuntuu aika päälle liimatulta ja epäuskottavalta.


Ens kerralla enemmän tätä, kiitos.

Sitten voisin tässä listata kaikki ne söpöt ja kivat yksityiskohdat, jotka animesta jäivät pois, mutta sen turhuuden vuoksi mainitsen vain sen, jonka ihan oikeasti olisin halunnut saada mukaan (valitun ajanjakson puitteissa): romantiikka muusta, kuin Nitorin näkökulmasta. Makon ja Takatsukin ihastukset näin spesifisti, koska ne todella kertovat kyseisistä hahmoista paljon lukjialle/katsojalle, ja myös itse hahmolle. Takatsuki ei tosin ole mangassa vieläkään itse mitenkään kyseistä aihetta analysoinut, mutta Mako on, ja se on hänen sukupuolenilmaisunsa kannalta varsin olennainen asia, koska itsensä kyseenalaistaminen on aina olennaista. Anime on ylipäänsä turhan Nitori-sentrinen, koska vaikka toki Nitori on sarjan varsinainen päähenkilö, on siinä kuitenkin muitakin hahmoja, jotka ansaitsevat enemmän, kuin pinnallisina sidekickeinä roikkumisen. Juuri esimerkiksi Nitorin ja Makon välisiä eroja soisin enemmän käsiteltävän, koska vaikka heidän tavoitteensa on sama, heillä on silti hyvin erilainen suhtautuminen sukupuoliongelmiensa taustaan. Myös Takatsuki sai animessa ihmeellisen pienen roolin, vaikka mangassa hän on ehdottomasti toinen päähenkilö Nitorin rinnalla. Onko se sitten niin, että transtyttö on edelleen aina mediaseksikkäämpi kuin transpoika?

No, ei huonoa ilman jotain hyvääkin. Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson perusteella kehuin, piti mielenkiintoani yllä loppuun asti. Kauniit taustat, hempeät ja herkät värit ja hyvin tunnelmaa tukeva soundtrack, sekä keskimäärin hyvät seiyuu-suoritukset tekivät sarjasta katsomisen arvoisen. Animaatioon olisin toivonut lisää tarkkuutta, ja hauskaa on se, että sarjassa todella toteutui Shimura Takakon itsensä analyysi omasta tyylistään: kaikki hahmot näyttävät samalta, kaikkialla on liikaa valkoista ja lukijan tunteisiin vedotaan paljon. Animessa tosin niihin tunteisiin olisi saanut vedota enemmänkin, siinä kun ei hahmojen osalta juuri nähty minkäänlaisia ääritunnetiloja, vaikka ne olisivat olleet odotettavissa.

Hyvin paljon kiinnostaisi tietää, minkälainen kokemus tämä oli sellaiselle katsojalle, joka ei ole lukenut kyseistä mangaa.

Hauskat lisäplussat viimeisen jakson viittauksista Shimuran muuhun tuotantoon (Shikii no Juunin & Boku wa, onnanoko).

Seuraavaksi yritän pakottaa itseni katsomaan Fractalen loppuun, vaikka tuskaiselta vaikuttaa…

Kaksoset ruusulinnassa ja muuta elämää

Animen valta elämässä on taas hieman murtunut, kenties johtuen kauden mitäänsanomattomuudesta, ja katsottaviksi ovatkin jääneet vain Hourou Musuko ja Kimi ni Todoke, joista jälkimmäinen oli tuhota aivoni, jonka johdosta jouduin lukemaan mangan kiinni välttääkseni väistämättömän kuoleman. Siitä lisää ehkä joskus toiste. DesuTalksissakin kipaisin, mistä en sen suurempia selittele, koska olen aika pitkälti samoilla linjoilla monien muiden kanssa – hyvät meiningit, kiinnostavat ohjelmat jne. Tsubasan träppiesityksestä odotin laajempaa, mutta puoleen tuntiin ei oikein mahdu syvällisiä pohdintoja sukupuoli-identiteetin varioinnista japanilaisessa populaarikulttuurissa, joten syytän enemmän formaattia, kuin Tsubasaa. Oli myös hyvin siistiä tavata muita bloggaajia, ja kiitänkin kaikkia seurasta, neuvoista ja ihastuttavan älykkäistä ja henkevistä keskusteluista.

Voisin tässä kohtaa loikata bandwagoniin ja mainita jotain Tsubasan luotsaamasta Anime-lehdestä, ja mielipiteeni siitä on varmasti helposti arvattavissa – ainakin, mikäli sattuu tietämään, että Anime entisessä olomuodossaan oli minulle melko yhdentekevä tapaus. Jutut harvemmin kiinnostivat sen vertaa, että olisin jaksanut paneutua jotenkin enemmän, kuin pikaisesti silmäilemällä lehden sisällysluettelon koulun kirjastossa. Nyt, kiitos tarkemmin rajatun, ajankohtaisemman ja kantaaottavamman sisällön, saatan jopa – drumroll please – tilata kyseisen lehden! (No niin, ketä pitää nuoleskella, että pääsisi tekemään kuvituksia tai työharjoitteluun keittämään kahvia?)

Mutta, näin tylsähkön kauden puitteissa katselen mielelläni elokuvia.



Ibara no Ou -King of Thorn- on Iwahara Yuujin mangaan (jota en ole lukenut) perustuva elokuva, jonka saamista katsottavaksi olenkin jo hyvän aikaa odotellut. Kuten olen aiemmin maininnut, leffat ovat minulle sarjoja mieluisampaa katsottavaa, joten olen yleensä melko pähkinöinä aina, kun jotain uutta on näköpiirissä.



Maailmaa järkyttää ACIS-virus, tuttavallisemmin Medusa, joka saa kantajansa muuttumaan kiveksi, eikä parannuskeinoa ole. 160 tartunnan saanutta ihmistä eri puolilta maailmaa pääsevät mukaan Cold Sleep –operaatioon, jossa heidät jäädytetään kapseleihin odottamaan hoitokeinon löytymistä. Herätessään he huomaavat, ettei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan - kapselien säiliönä toimiva laitos on piikikkäiden köynnösten peitossa ja täynnä erilaisia hirviömäisiä otuksia, jotka pistävätkin poskeensa heti alkuvaiheessa suurimman osan vastaheränneistä ihmisistä. Jäljelle jää lopulta vain seitsemän. Nämä seitsemän lähtevät selvittämään, mitä oikein on tapahtunut ja miten he pääsevät pois.

Tässä vaiheessa on katsoja itse jo muodostanut päässään oman käsityksensä tapahtumien kulusta, ja se mitä todennäköisimmin on useissa scifijutuissa käytetty varsin epäomaperäinen postapokalyptinen ”oho me nukuttiinkin miljoona vuotta ja evoluutio on vähän pompannut” –tyyppinen ratkaisu, jota hahmot itsekin pohdiskelevat. Tämän suhteen yllätyin hyvin positiivisesti – nukuksissa ollaankin oltu vasta 48 tuntia. Mitä helvettiä?



Tästä alkaa kaikki jännä. Juonesta itsessään on aika vaikeaa kertoa mitään spoilaamaatta täydellisesti, ja se olisi tässä tilanteessa vähän ikävää, ottaen huomioon, että yllätyksellisyys on yksi koko elokuvan vahvimmista piirteistä. Yllätyn hyvin harvoin katsoessani yhtään mitään, ja Ibara no Ou yllätti minut täysin puun takaa tulevilla käänteillään ainakin kolmesti, ja se on jo aika paljon yhdessä elokuvassa. Katsojaa johdatellaan tietoisesti tietynlaisiin olettamuksiin, ja sitten nämä olettamukset osoitetaan vääriksi yhdellä lauseella, eikä tästä huolimatta synny vaikutelmaa epäjohdonmukaisuudesta. Okei, loppua kohti alkaa kyllä meno mennä melko naurettaviin sfääreihin, ja koko hommaa vaivaa scifille varsin tyypillinen piirre, eli epäloogisuus, ja näin loppuratkaisu (mikäli sitä siksi voi kutsua) on kaikessa absurdiudessaan melko laimea ja tunneköyhä, mutta on se vain silti aivan helvetin hienoa katsottavaa.



Elokuvan varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Ishiki Kasumi, jonka suhde hänen kaksoissisareensa Shizukuun on elokuvassa keskeisessä roolissa. Heidän vanhempiensa kuoltua Medusaan on Kasumin jo valmiiksi kompleksinen suhde Shizukuun saanut yhä pakkomielteisempiä sävyjä. Siskoksista vain Kasumi on mukana Cold Sleep –operaatiossa, mutta hän vastustaa alun perin voimakkaasti osallistumistaan, koska ei halua elää ilman Shizukua. Loput kuusi keskeistä hahmoa palvelevat tietämättään myös kukin jotakin tiettyä tarkoitusta, joka liittyy olennaisesti Kasumin ja Shizukun symbioosiin.

Koska juonesta tai hahmoistakaan ei voi juuri puhua spoilaamatta olennaisesti, jäävät jäljelle elokuvan ulkoiset avut. Animaatio on pääosin sulavaa ja kaunista, erityisesti kiinnitän huomiota suunliikkeisiin, joihin on oikeasti jopa kiinnitetty toisinaan jotain huomiota, mikä on melko harvinaista animessa. Sunrise tuntuu ylittäneen itsensä. Animaatioon tosin liittyy yksi valtavan häiritsevä ja suorastaan vituttava seikka, nimittäin tietokoneanimaation tunkeminen ihan joka paikkaan. Ei siinä mitään, että autot, helikopterit ja kumppanit on tietokoneanimoitu, se on aika yleistä, mutta kaikki hirviöt menevät myös samaan kökkökategoriaan, ja mikä pahinta, aina, kun kohtauksessa on hirviö tai jokin muu CGI-kikka, on myös ihmiset tietokoneanimoitu. Ja se ei näytä hyvältä. Se näyttää suorastaan oksettavalta. Onneksi näitä hetkiä ei ole mitenkään järkyttävän paljon, eli muun animaation loistavuus riittää vielä kompensoimaan.


Tämä ei ole hyvä.

Visuaaliseen puoleen liittyvät myös taustat, jotka suoraan sanoen tappavat minut. Tuollaisilla taustoilla ei haittaisi, vaikka koko elokuva olisi tehty pala-animaatiolla ja kertoisi halinallejen kevätpiknikistä. Kauneus, se riipii sydäntä.



Myös äänimaailma ansaitsee maininnan. Musiikki ei ole mitään erityistä, mutta läpi elokuvan kulkeva perusmelodia jää aivan takuulla soimaan päähän. Se myös luo surumielisyydellään hyvin mielenkiintoisen tunnelman, joka tekee elokuvan tapahtumista varsin unenomaisia. Mukana on myös melko nimekäs seiyuu-kaarti, pääroolissa ihana ja tällä hetkellä ihan kaikkialla vikisevä Hanazawa Kana, taustalla mm. Morikawa Toshiyuki, Miki Shinichirou ja Oohara Sayaka.

En tosiaan ole alkuperäisteosta lukenut, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut, varsinkin, kun olen kuullut puhuttavan sen eroavan elokuvasta varsin dramaattisesti. Lukulista, se kasvaa vaan...