Anohana, kukista ja kyynelistä

Koen tarpeelliseksi kirjoittaa jotakin Anohanasta, mutten jostain syystä lukuisista yrityksistä huolimatta saa itsestäni ulos mitään jäsenneltyä tai kieliopillisesti ymmärrettävää tekstiä aiheesta. Lyhyesti siis.



En muista, onko mikään sarja herättänyt minussa samanlaisia tunnereaktioita, kuin ne, joita Anohanan ansiosta joka viikko sain kokea. Kaveriporukoiden kasvukertomukset ovat fiktiossa sydäntäni todella lähellä olleet aina, mutten tosiaan muista koskaan törmänneeni yhtä hyvin toteutettuun aihetta käsittelevään animeen, vaikka länsimaisessa viihteessä se onkin hyvin yleisesti esiintyvä teema. Anohana itse asiassa on animena todella poikkeuksellinen monellakin tavalla, erityisesti hämmästyttävän aitojen ja raa’asti tuntevien henkilöhahmojensa osalta, enkä oikeastaan löydä juuri mitään sarjaa, johon sitä vertaisin. Mieleen nousee lähinnä länsimaista viihdettä, Stand by me:stä Kuolleiden runoilijoiden seuran kautta Skinsiin, mutta ei täältäkään löydy mitään täysin vastaavaa. Hui kutsui sitä melodramaattiseksi, mutta olen kai itse omissa ihmissuhteissani kohdannut sen verran epäuskottavan dramaattisia käänteitä, että nielin kyllä kaiken täysin mukisematta.

Kuten kaikkien tulisi tietää, kertoo sarja siis lapsuudenystävysten Jintanin, Anarun, Yukiatsun, Tsurukon ja Poppon yrityksestä toteuttaa Jintanille ilmestyneen edesmenneen Menman viimeinen toive ja näin käsitellä hänen kuolemansa aiheuttama trauma, joka hallitsee edelleen jokaisen elämää, toisten näkyvämmin kuin toisten.


Tsuruko, Yukiatsu, Menma, Jintan, Anaru, Poppo.

Sarjahan on täysin hahmovetoinen, ja varsinaiset tapahtumat ovat melko merkityksettömiä hahmojen tunnereaktioiden rinnalla. Suurin osa tapahtumista koetaan Jintanin näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilö ei loppujen lopuksi jää etäiseksi, vaan kaikkien päänsisäinen maailma tulee suorastaan harvinaisen hyvin tutuksi. Kaikkiin hahmoihin ei rakastu ensimmäisessä jaksossa, mutta viimeiseen mennessä ainakin itse huomasin eläväni jokaisen kaikissa tunnetiloissa täysillä mukana.

Hahmoista helpoiten luettavissa on sisäisen monologinsa vuoksi melko itsestään selvän Jintanin jälkeen Anaru, joka alusta asti näyttää tunteensa varsin avoimesti kaikille, usein itse tiedostamattaan. Anarun pintapuoliset tunnereaktiot myös ovat päähenkilöjoukon näkyvimmät, mikä tekee hahmosta helposti samastuttavan ja alun perin ehkä myös joukon sympaattisimman. Toki Anaru on myös aivan helvetin kuuma, mikä tietenkin lisää hänen viehättävyyttään. Joukon toiseksi kuumin on luonnollisesti josou-otoko Yukiatsu, joka aluksi vaikuttaa hieman psykoottiselta, ja onkin loppujen lopuksi ehkä porukan pimein yksilö ja näin kaikessa kompleksisuudessaan mitä hurmaavin. Yukiatsu on sarjan ainoa hahmo, jonka kohdalla olin jonkin aikaa hieman huolissani, että tuleeko hänestä oikeasti yhtä rakastettava kuin muista, mutta hyvin pian onneksi tapahtui mekko ja peruukki, joilla minut tunnetusti saa puolelleen vaikka hirvein psykopaattimurhaaja, ja viimeisten jaksojen tunnepurkaukset viimeistelivät hahmon täydellisyyttä hipovaksi.



Jos hahmoista pitäisi sanoa jotakin negatiivista, olisi ainoa puute oikeastaan Poppo. Hänen olemistaan hallitsee läpi sarjan showmiesrooli, jonka hän on defenssinään kehittänyt välttääkseen asioiden todellista kohtaamista, mikä sinänsä on uskottavaa, mutta kyseinen rooli alkaa rakoilla vasta viimeisessä jaksossa, jonka suorastaan hysteerisessä kliimaksissa se murenee täysin. Ennen tätä Poppon sielunelämästä saa valitettavan vähän irti, ja näin hahmoon ei muodostu ihan samanlaista syvää tunnesidettä kuin muihin, vaikka hänestä onkin mahdotonta olla pitämättä hänen hyväntuulisuutensa ja emotionaalisen helppoutensa vuoksi. Poppoa ei myöskään näytetä omissa oloissaan juuri lainkaan, toisin kuin muita hahmoja, mikä on sääli ja jättää hänet hieman muita vieraammaksi.

Ulkoisesti Anohana on moitteettomasti toteutettu. Animaation laatu heittelee jonkin verran, mutta pysyy vähintään keskivertona myös huonoimpina hetkinään, ja äityy usein jopa poikkeuksellisen sulavaksi ja kauniiksi. Hahmojen ulkonäössä ja liikkeissä näkyy selkeästi hahmosuunnittelija/animaatio-ohjaaja Tanaka Masayoshin kädenjälki, ja varsinkin hahmojen sivuprofiileista ja silmistä tulee heti mieleen Toradora ja Katekyo Hitman Rebornin animesovitus. Soundtrack tukee hyvin sarjan rytmiä ja korostaa kauniisti kunkin hetken tavoiteltua mielentilaa. Opening-kappale animaatioineen on suorastaan täydellinen (sitä paitsi Galileo Galilei on jo jonkin aikaa ollut Wolf-universumin ihkupihkuin bändi), eikä endingkään ole lattea tai tylsä, vaan pikemminkin pieni kliimaksi jokaisen jakson lopussa. Ääninäyttelijät myös suoriutuvat rooleistaan vakuuttavasti, ja olihan sinne omia suosikkejani mahtunut mukaan yksi jos toinenkin.

Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson nähtyäni sarjassa ylistin, pätee sarjan jokaiseen jaksoon, ja viimeiseen viisinkertaisena. Yksikään jakso ei tunnu tarinan kannalta turhalta, ja kaikissa selviää hahmoista ja heidän menneisyyksistään jotain uutta. Erityisen tyytyväinen olin loppuun, josta en ollut uskaltanut odottaa liikoja, sillä nykyään edes siedettävä loppu tuntuu olevan todellinen harvinaisuus. Nyt kuitenkin huomasin itkeväni silmät punaisina kaksi viimeistä jaksoa alusta loppuun, ja varsinkin viimeisen jakson ensimmäinen kliimaksi oli suorastaan täydellinen jokaisen hahmon vuorotellen puhjetessa itkuun ja purkaessa tuskiaan.

Lopuksi voisin rohkeasti kutsua Anohanaa täydelliseksi animeksi. En tosiaan muista olleeni näin vaikuttunut mistään sarjasta vuosiin. Ensi kautta odotellessa, sinnekin kohdistuu aika suuria odotuksia, eikä vain Natsume Yuujinchoun kauan odotettuun kolmanteen tuotantokauteen.

Vielä yksi conraportti desu.

Huom! Tämän kirjoituksen lopussa on kuva, jota ei sovi silmäillä niuholla työpaikalla tai muuten sellaisessa ympäristössä, jossa lonkerot ja anatomisesti perseellään killuvat tissit voivat loukata jonkun siveyttä.

Saavuin Desuun jokseenkin ilman henkistä valmistautumista samalla periaatteella kuin aina ennenkin, eli kunniavieraat mennään katsomaan, yöllä ei nukuta ja pääasiassa vilkuillaan kateellisina muiden sosiaalisia elämyksiä. Tulinkin paikalle mukavasti noin miljoona vuotta kestäneen bussimatkan jälkeen (ai niin, kaikkialta ei tosiaan ole Lahteen yhtä lyhyt matka kuin Helsingistä) katsomaan Tadanon ja Matsushitan haastista, josta päällimmäisenä jäi mieleen pinnalliseen tapaani Tadanon käsittämätön söpöys ja Matsushitan kaunis ääni. Puheenaiheethan olivat paljon animaation tuotantovaiheisiin liittyviä, joten itselle ennalta tuntematonta materiaalia oli aika niukasti. Ehkä vähän henkilökohtaisempia kysymyksiä olisi voinut olla? No jaa, ihan mukava ja hauska se hetki se oli kuitenkin, mutta pahin puute oli kyllä se, ettei Tadano päässyt piirtämään missään vaiheessa, vaikka odotin sitä ehkä Matsushitan taiteiluja enemmän (vaikka nekin toki olivat hauskoja). Lopun janken-turnaus oli ehkä pöhköhauskointa pitkään aikaan, vaikka kuolinkin ekalla joka kerta. Myötävitutushetki tosin tuli, kun huutoyrityksestäni huolimatta ainakin yksi parvella osallistunut tyyppi ei ehtinyt lavalle ennen finaalikierroksen alkamista, vaikka yritti kovasti pyytää odottamaan.

Tadanon ja Matsushitan jälkeen seurasi hetkellinen lagaus, jonka päätteeksi livahdin seurani kanssa Animeharrastus silloin ja nyt –paneeliin, missä tarkoitus ei ollut mitenkään stalkata panelisteja. Ja vaikka olisikin ollut, mitä se ei siis ollut, ei se olisi ollut kovin menestyksekästä, sillä porukkaa oli paikalla mukavasti, eikä takaa nähnyt oikeastaan mitään. Taakse ei myöskään kaikkien puhe kuulunut koko ajan kunnolla, mutta se ei loppujen lopuksi onneksi häirinnyt ihan hirveästi. Itse keskustelu oli ihan mukavaa seurattavaa, kuten semispontaanit paneelikeskustelut yleensä ovat, vaikka harrastuksen nykytilan peilaaminen vanhaan tuntui rajoittuvan lähinnä bittorrentin ihmettelemiseen. Huomasin muuten keskustelussa esiin tulleen määritelmän mukaan muistuttavani vanhaa harrastajaa enemmän kuin uushomoa, vaikka kehityskaareni onkin ilmeisesti ollut jotenkin poikkeuksellisen nopea. Minä siis aloitin animen katsomisen aktiivisesti syksyllä 2005, ja pari vuotta olin aivan valmis luennoimaan Kyou kara maou!:n metatasoista viiden sekunnin varoitusajalla missä tahansa, mutta hyvin nopeasti pääsin vaiheeseen, jossa analyysi ei yllä hyvä/paska –tasoa pidemmälle. Aloitin siis bloggaamisen ihan liian myöhään… Tässä välissä sopii myös mainita, että minä muuten olen katsonut Zero no tsukaiman kaikki tuotantokaudet, ja nauttinut jokaisesta. Jopa kolmannesta. Ettäs tiedätte.

Paneelin jälkeen kutsui elämä conin ulkopuolella, joten en päässyt kuuntelemaan keskustelua animeoriginaaleista ja adaptaatioista, ja palattuanikin jotain ilmeisesti tapahtui, enkä sitten mennyt Tanakan konserttiin tai harjoittanut minkäänlaista aivotoimintaa ennen AMV-kisaa, jonka valitseminen kaikista illan kiinnostavuuksista oli ehkä tähänastisessa elämässäni eniten katumani yksittäinen aivopieru. Koko kisassa oli ihan oikeasti tasan yksi millään tasolla katsomisen arvoinen video, joka ei edes voittanut kategoriaansa, ja kaksi tuntia paskoja videoita on vain aivan liikaa. Keskenkin olisi toki joku älykäs voinut lähteä, mutta kun ei koskaan tiedä, jos sieltä vaikka tuliskin loppuun joku helmi… Jäi siis homot videoiden varaan tällä kertaa, valitettavasti.

Kun kisan jälkeen pääsalista vihdoinkin pääsi vapauteen, oli pornoluento jo täydessä vauhdissa, ja näin missasin historiaosuuden kokonaan. Se, mitä luennosta näin, oli joka tapauksesta varsin kovatasoista settiä, faktaa tuli mukavasti ja aihepiirin käsittely oli mukavan monipuolista, vaikka esitys olikin hyvin kompakti paketti. Tuli siellä muutamia yllätyksiäkin, esimerkiksi se, että Hirano Kouta on piirtänyt shotaa. Herran normihentsuihin olenkin törmännyt, mutta tässäpä aivan uusi missio. Kaikin puolin luento oli kiinnostava ja viihdyttävä, ja alun missaaminen todella harmittaa, vaikka ei se historia täysin tuntematon alue olekaan. Oma käsitys kuitenkin rajoittuu aika pitkälti Hokusain pornografisiin edesottamuksiin, joten olisi ollut kiva nähdä, onko luentoon päässyt jotain vieraampaakin kamaa. No, videolta sitten.

Tämän jälkeen alkoi oma mielentila käydä jo vähän psykoottiseksi, ja tarpeeksi kauan toveriani tökittyäni vaelsimme BL-piirtopajaan, jossa psykoottisuus tuntui olevan kollektiivinen olotila. En ole koskaan ennen osallistunut mihinkään piirtopajaan, eikä ollut edes kovin homo olo, mutta totesin kuitenkin kyseisen toiminnan olevan oikein hyvä tapa pitää itsensä suunnilleen tajuissaan neljältä aamuyöllä, kun animehuoneestakin oli jo loppunut kaikki kiinnostava. Tehtävänantohan oli joku satu BL-versiona, jonka johdosta raiskasimme sellaisia rakastettuja klassikoita kuin Pikku prinssi ja Pieni tulitikkutyttö. Pajassa kohtasin myös (ei kovin yllättävästi) Maijan, jonka upea Princess Tutu –aiheinen taideteos oli ehdottomasti yön kaunein. Kaiken kaikkiaan paja oli yllättävän positiivinen kokemus, enkä ehkä tulevaisuudessa suhtaudu vastaaviin niin kielteisesti. Enemmän pöytiä olisi voinut olla, tuoleilla muista erossa kun on niin vaikea vakoilla toisten tekemisiä.

Piirtelin homoja siihen saakka, kunnes kaveri lähti toisen kaverin luokse nukkumaan, enkä yksin viitsinyt jäädä sinne istuskelemaan. Menin sitten istuskelemaan toisaalle, ja viihdytin itseäni kyseenalaisilla piirroksilla (ks. kirjoituksen loppu) Gotoon haastatteluun asti. En ole Gotoon fani missään mielessä, pidän hänen ääntään suorastaan vähän ärsyttävänä, mutta haastattelu oli hyvin rakennettu ja Gotoo itse oli lähes sietämättömän söpöyden lisäksi myös oikeasti mielenkiintoiselta vaikuttava ihminen, joten kokemus oli hyvin positiivinen. Myös lopun laulanta oli jotain niin suunnattoman suloista, että olisi tehnyt mieli vain paijata. Harmillisesti virkeystilanteeni oli haastattelun aikana vähän huonolla mallilla, joten en pystynyt elämään mukana ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Kysymykset olivat kuitenkin hyviä, minkä johdosta saatiin kuulla paljon hauskoja juttuja Gotoon elämästä (eikä niinkään hänen hahmojensa elämistä, kuten esim. Furuya Toorun haastattelussa aikanaan). Hyvä oli. Yleisössä vain oli liian vähän väkeä, mikä tosin sunnuntaiaamuna on kai ihan ymmärrettävää.

Gotoon jälkeen aivoissa sitten napsahti lopullisesti, ja loppupäivän lagasin ulkona puoliunessa, minkä aikana tapasin uudelleen Maijan, ja myös Aranan, joihin sitten rajoittuikin oikeastaan kaikki tuttujen bongaus koko conissa, mikä jäi vähän harmittamaan. Kaikin puolin con oli tänä vuonna minun osaltani todella epäsosiaalinen tapahtuma, vaikka viihdyinkin ehkä edellisvuotta paremmin. On se elämä vaikeeta.

Ja nyt, jotta tämä ei olisi vain tylsä kuvaton tekstiseinä, mielenmaisemiani nukkumattoman yön kääntyessä aamuun:

Ja kas, talven jälkeen koitti kevät

Verrattuna talvikauteen, josta käteen jäi vain pari keskinkertaista tylsähköä sarjaa Kimi ni todoken kakkoskauden ja Star Driverin loppupuoliskon lisäksi, vaikuttaa kevätkausi omalta osaltani varsin lupaavalta. On meikäläiseltä nimittäin jo aika hyvin, jos ensimmäisten viikkojen jälkeen katsontalistalta löytyy edelleen sataprosenttisella varmuudella viisi sarjaa, eikä mukaan ole edes laskettu Kaminomin toista tuotantokautta. Aika söpötyttöpainotteiselta vaikuttaa tosin, mutta se kai sopii vuodenajan henkeen.

Aloittakaamme alkunsa perusteella parhaasta.



Ano hi mita hana no namae o bokutachi wa mada shiranai, eli Anohana, on kauden nimihirviö ja kevään kiintiödraama. En odota siitä mitään elämää suurempaa mestariteosta, mutta jo pelkkä visuaalinen ilme ja animaation sulavuus nostavat sen keskivertoa paremmaksi, ja olen aika varma, että tulen sen parissa tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin – pari valui poskea pitkin jo ensimmäistä jaksoa katsoessa. Tarina kertoo erilleen kasvaneista lapsuudenystävistä, joita yhdistää yhteisen ystävän kuolemasta jäänyt trauma. Kuolleen Menman haamu ilmestyy sosiaalisesti syrjäytyneelle Jintalle, ja näin alkaa yritys koota vanha porukka taas kokoon, jotta Menman toistaiseksi tuntematon viimeinen toive saataisiin toteutettua. Yliluonnolliset elementit draamassa ovat yleensä minulle iso turn-off, mutta Anohanassa Menman haamun ilmestymisen epätavallisuutta ei juuri alleviivata, vaan Jinta pitää sitä stressinsä ruumiillistumana ja näin mielikuvituksensa tuotteena. Ennen kaikkea odotan sarjan olevan tragedianmakuinen nuorten ihmisten kasvukertomus, eli oikeastaan juuri sitä, mitä minä draamalta eniten haluan. Ensimmäinen jakso rakensi selkeän mielikuvan Jintan persoonallisuudesta ja antoi enemmän tai vähemmän hienovaraisia vihjeitä hahmojen välisistä suhteista sekä heidän yhteisestä historiastaan, enkä malta odottaa jatkoa. Tämä hyvä. Myöskään Sakurai Takahiro Yukiatsun seiyuuna ei haittaa.



Kauden toiseksi parhaan titteliä ainakin toistaiseksi pitää komedian ja draaman välillä lainehtiva hyväntuulinen Hanasaku iroha, joka kertoo omatoimisesta ja itsenäisestä Ohanasta, jonka rappiollinen mutta hyväntahtoinen äiti heivaa isoäidin hotelliin työläiseksi paetessaan itse poikaystävänsä kanssa tämän velkojia. Hanairon suurimmat vahvuudet ovat siisti ja sulava animaatio ja kauniit hahmo-designit, ja niillä tunnetusti minun kirjoissani pääsee aika pitkälle. Sarjan varsinainen tarina – tyttö nousee huonoista lähtökohdista sisukkuutensa ja ahkeruutensa avulla – on noin miljoonaan kertaan nähty, kuultu ja luettu, enkä usko Hanairon tuovan siihen mitään erityisen tuoretta näkökulmaa (ainakaan ensimmäisten jaksojen perusteella). Kiinnostavuutta onneksi löytyy sivuhenkilöiden, Ohanan kanssa hotellin palvelustyttöinä toimivien Minkon ja Nakon edesottamuksista ja siitä, kuinka he vastoinkäymisistä huolimatta kasvavat sopeutuessaan Ohanan läsnäoloon. Sarjan pisteet tulevat laskemaan silmissäni kyllä jonkin verran, mikäli Ohana pysyy yhtä ärsyttävän täydellisenä loppuun asti. Etenkin huvittaa, kun hän valittaa perineensä äidiltään tilannetajuttomuuden, vaikka todellisuudessa hänen tilannetajunsa on täysin yliluonnollisissa sfääreissä. Tällä hetkellä ainoa Ohanan persoonallisuudessa kiinnostava asia on hänen suhtautumisensa lapsuudenystäväänsä Kouhun, joka juuri ennen hänen poismuuttoaan tunnustaa hänelle rakkautensa. Tähän mennessä tilanne Koun kanssa on ainoa, jossa Ohana ei osaa toimia luontevasti, joten se on myös ainoa asia, mikä tekee hänestä millään tasolla uskottavan hahmon. Jatkoa odotellessa.



Kolmantena ja viimeisenä liekehtivän ensivaikutelman jättäneenä sarjana on kauden ainoa minuun vaikutuksen tehnyt action-painotteinen sarja, eli Ao no Exorcist. Sen viehkoutta en osaa juurikaan eritellä, koska kristillismytologinen setting on ehkä hirveintä, mitä tiedän, eikä ensimmäinen jakso anna juurikaan informaatiota hahmojen sielunelämästä päähenkilö Riniä lukuun ottamatta. Jostain syystä päällimmäinen viba ensimmäisestä jaksosta on vaan ihan vitun cool, ja luulen, että Fujiwara Keijin ääninäyttelemällä kickass-manaajapapilla voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Oli siellä jotain mustilta siittiöiltä näyttäviä demoneitakin ja Rin on vissiin joku sinisiä liekkejä puskeva Saatanan äpärä tai jotain, mutta ennen kaikkea animaatio on vauhdikasta, väripaletti kaunis ja Fujiwaran ääni seksikäs. Pieni inisevä fanipoika minussa on onnellinen.

Jäljelle jää vielä kaksi sarjaa, joista ensimmäinen on Nichijou. Se ei saa sydäntäni pamppailemaan mitenkään erityisen hekumallisesti, mutta aiheuttaa riittävästi tirskahtelua ja ”wtf did I just watch” –fiiliksiä pysyäkseen vahvasti katsontalistalla. Aika perus KyoAni-lypsykone, joskin paremmalla ja absurdimmalla läpällä, eli viihdyttävä katsoa, mutta ei muuta maailmaani. Kauden viimeinen varma jatkaja on kaikin tavoin paska Sekai-ichi hatsukoi, joka perustuu Nakamura Shungikun kaikin tavoin paskaan mangaan, ja ratsastaa täydellisesti saman kaikin tavoin paskan mangakan ei täysin paskan sensaatiosarjan Junjou Romantican suosion siivellä. Syy katsomiseen on seuraava yhtälö: homoja = Wolf katsoo. Ja löytyihän Junjoustakin se yksi oikeasti melkein hyvä sivujuoni – Terrorist – joten Sekakoikin saattaa vielä kyetä nousemaan luojansa paskuuden normaalitason yläpuolelle. Nakamuran hirvitysten animeversioissa on joka tapauksessa se hyvä puoli, että mangakan ilmeinen ymmärtämättömyys ihmisen anatomiasta ei erotu yhtä selvästi. Niin, ja Sekakoissa pääsemenä on Konishi Katsuyuki. Ja kun sekään ei riitä, tulee bingo avuksi.

Mainittujen sarjojen lisäksi harkintalistalla on vielä C, jonka kantavana voimana on mielenkiintoinen idea ja Sakurai Takahiro. Animaatio on omaan silmääni suorastaan oksettavaa, enkä ensimmäisen jakson perusteella saanut koko hommasta irti paljoakaan, mutta vielä viikon aion pysyä kelkassa. Aion vielä yrittää muutamia muitakin, mm. Tiger & Bunnya, jonka ensimmäinen jakso ei herättänyt minussa mitään mielenkiintoa, mutta toiset jätän täysin omaan arvoonsa. Kauden kamalimmaksi julistan Hoshizora e kakaru hashin, jonka ensimmäistä jaksoa en edes kestänyt katsoa puoliväliä pidemmälle. Saatan tappaa itseni, jos vielä kerran joudun näkemään ”oho kaaduin ja pussasin tyttöä vahingossa” –tilanteen.

Talvikauden loppu: Hourou musuko

Koska otsikointi voi joskus olla ylivoimaista.



Hourou musuko oli talvikauden Se Sarja, ja jäikin sitten yhdeksi niistä harvoista, mitä jaksoin katsoa ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Olen jo julistanut sitä, miten helvetin hieno ja upea ja täydellinen manga alkuteos on, ja nyt voinkin sitten animen loppuun asti katsoneena tiivistää mielipiteeni kyseisestä adaptaatiosta sivistyneesti yhteen äännähdykseen: BLAH.

Ensinnäkin, ja tämän mainitsin jo edellisessä sarjaan liittyvässä kirjoituksessa, en koko sarjan aikana kovasta yrityksestä huolimatta kyennyt näkemään mitään hyvää siinä, että se alkaa kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Luulen ymmärtäväni motiivin tämän päätöksen takana, mutta toteutus on yksinkertaisesti huono ja epälooginen. Sen vuoksi sarjassa ei nimittäin tapahdu mitään. Se on vain pieni poikkileikkaus hahmojen elämästä, alkaen suurimpien läpimurtojen jälkeen ja loppuen ennen minkäänlaisia päätöksiä tai emotionaalista varmuutta. Olen toki kiitollinen siitä, ettei siihen keksitty mitään epäkanonista pöhköä loppuratkaisua, mutta jos anime alkaisi samasta ajasta kuin manga, olisi sillä ollut useitakin mahdollisia loogisia kohtia lopettaa niin, että katsoja saa katarsiksensa. Ala-asteen jättäminen pois on myös huono ratkaisu siksi, että suurin osa hahmoista jää melko vieraiksi, ja yhteinen historia jää pimentoon. Esimerkiksi ex-kiusaaja Doin ottaminen mukaan kuvioon sarjan loppupuolella tuntuu aika omituiselta, kun katsoja ei pysty kovin hyvin samastumaan Nitorin epäluuloisuuteen tietämättä, että Doi oli ala-asteella paska jätkä. Samalla myös se henkilökohtaisen läpimurron poikanen, kun Nitori sanoo vihaavansa Doita, jää melko laimeaksi, koska itse sarjassa syytä tähän ei varsinaisesti anneta.

Tylsää ja ärsyttävää on myös se, että sarja keskittyy hyvin voimakkaasti ihmissuhdedraamaan, jättäen sukupuolikysymyksen sinänsä lähes käsittelemättä. Hahmojen sisäinen monologi jää hyvin vähäiseksi mangaan verrattuna – Takatsukin pohdiskelut jäävät pettymyksekseni pois lähes kokonaan – ja transsukupuolisuutta kuvataan lähinnä cross-dressauksena, jota taas käytetään vain draaman välineenä. Tämä ehkä tekee sarjasta helpommin lähestyttävän joillekin, mutta minulle se oli pettymys. Se on myös huvittavaa, koska hahmojen välisten suhteiden kehityksen puuttuessa se draamakin tuntuu aika päälle liimatulta ja epäuskottavalta.


Ens kerralla enemmän tätä, kiitos.

Sitten voisin tässä listata kaikki ne söpöt ja kivat yksityiskohdat, jotka animesta jäivät pois, mutta sen turhuuden vuoksi mainitsen vain sen, jonka ihan oikeasti olisin halunnut saada mukaan (valitun ajanjakson puitteissa): romantiikka muusta, kuin Nitorin näkökulmasta. Makon ja Takatsukin ihastukset näin spesifisti, koska ne todella kertovat kyseisistä hahmoista paljon lukjialle/katsojalle, ja myös itse hahmolle. Takatsuki ei tosin ole mangassa vieläkään itse mitenkään kyseistä aihetta analysoinut, mutta Mako on, ja se on hänen sukupuolenilmaisunsa kannalta varsin olennainen asia, koska itsensä kyseenalaistaminen on aina olennaista. Anime on ylipäänsä turhan Nitori-sentrinen, koska vaikka toki Nitori on sarjan varsinainen päähenkilö, on siinä kuitenkin muitakin hahmoja, jotka ansaitsevat enemmän, kuin pinnallisina sidekickeinä roikkumisen. Juuri esimerkiksi Nitorin ja Makon välisiä eroja soisin enemmän käsiteltävän, koska vaikka heidän tavoitteensa on sama, heillä on silti hyvin erilainen suhtautuminen sukupuoliongelmiensa taustaan. Myös Takatsuki sai animessa ihmeellisen pienen roolin, vaikka mangassa hän on ehdottomasti toinen päähenkilö Nitorin rinnalla. Onko se sitten niin, että transtyttö on edelleen aina mediaseksikkäämpi kuin transpoika?

No, ei huonoa ilman jotain hyvääkin. Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson perusteella kehuin, piti mielenkiintoani yllä loppuun asti. Kauniit taustat, hempeät ja herkät värit ja hyvin tunnelmaa tukeva soundtrack, sekä keskimäärin hyvät seiyuu-suoritukset tekivät sarjasta katsomisen arvoisen. Animaatioon olisin toivonut lisää tarkkuutta, ja hauskaa on se, että sarjassa todella toteutui Shimura Takakon itsensä analyysi omasta tyylistään: kaikki hahmot näyttävät samalta, kaikkialla on liikaa valkoista ja lukijan tunteisiin vedotaan paljon. Animessa tosin niihin tunteisiin olisi saanut vedota enemmänkin, siinä kun ei hahmojen osalta juuri nähty minkäänlaisia ääritunnetiloja, vaikka ne olisivat olleet odotettavissa.

Hyvin paljon kiinnostaisi tietää, minkälainen kokemus tämä oli sellaiselle katsojalle, joka ei ole lukenut kyseistä mangaa.

Hauskat lisäplussat viimeisen jakson viittauksista Shimuran muuhun tuotantoon (Shikii no Juunin & Boku wa, onnanoko).

Seuraavaksi yritän pakottaa itseni katsomaan Fractalen loppuun, vaikka tuskaiselta vaikuttaa…

Kaksoset ruusulinnassa ja muuta elämää

Animen valta elämässä on taas hieman murtunut, kenties johtuen kauden mitäänsanomattomuudesta, ja katsottaviksi ovatkin jääneet vain Hourou Musuko ja Kimi ni Todoke, joista jälkimmäinen oli tuhota aivoni, jonka johdosta jouduin lukemaan mangan kiinni välttääkseni väistämättömän kuoleman. Siitä lisää ehkä joskus toiste. DesuTalksissakin kipaisin, mistä en sen suurempia selittele, koska olen aika pitkälti samoilla linjoilla monien muiden kanssa – hyvät meiningit, kiinnostavat ohjelmat jne. Tsubasan träppiesityksestä odotin laajempaa, mutta puoleen tuntiin ei oikein mahdu syvällisiä pohdintoja sukupuoli-identiteetin varioinnista japanilaisessa populaarikulttuurissa, joten syytän enemmän formaattia, kuin Tsubasaa. Oli myös hyvin siistiä tavata muita bloggaajia, ja kiitänkin kaikkia seurasta, neuvoista ja ihastuttavan älykkäistä ja henkevistä keskusteluista.

Voisin tässä kohtaa loikata bandwagoniin ja mainita jotain Tsubasan luotsaamasta Anime-lehdestä, ja mielipiteeni siitä on varmasti helposti arvattavissa – ainakin, mikäli sattuu tietämään, että Anime entisessä olomuodossaan oli minulle melko yhdentekevä tapaus. Jutut harvemmin kiinnostivat sen vertaa, että olisin jaksanut paneutua jotenkin enemmän, kuin pikaisesti silmäilemällä lehden sisällysluettelon koulun kirjastossa. Nyt, kiitos tarkemmin rajatun, ajankohtaisemman ja kantaaottavamman sisällön, saatan jopa – drumroll please – tilata kyseisen lehden! (No niin, ketä pitää nuoleskella, että pääsisi tekemään kuvituksia tai työharjoitteluun keittämään kahvia?)

Mutta, näin tylsähkön kauden puitteissa katselen mielelläni elokuvia.



Ibara no Ou -King of Thorn- on Iwahara Yuujin mangaan (jota en ole lukenut) perustuva elokuva, jonka saamista katsottavaksi olenkin jo hyvän aikaa odotellut. Kuten olen aiemmin maininnut, leffat ovat minulle sarjoja mieluisampaa katsottavaa, joten olen yleensä melko pähkinöinä aina, kun jotain uutta on näköpiirissä.



Maailmaa järkyttää ACIS-virus, tuttavallisemmin Medusa, joka saa kantajansa muuttumaan kiveksi, eikä parannuskeinoa ole. 160 tartunnan saanutta ihmistä eri puolilta maailmaa pääsevät mukaan Cold Sleep –operaatioon, jossa heidät jäädytetään kapseleihin odottamaan hoitokeinon löytymistä. Herätessään he huomaavat, ettei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan - kapselien säiliönä toimiva laitos on piikikkäiden köynnösten peitossa ja täynnä erilaisia hirviömäisiä otuksia, jotka pistävätkin poskeensa heti alkuvaiheessa suurimman osan vastaheränneistä ihmisistä. Jäljelle jää lopulta vain seitsemän. Nämä seitsemän lähtevät selvittämään, mitä oikein on tapahtunut ja miten he pääsevät pois.

Tässä vaiheessa on katsoja itse jo muodostanut päässään oman käsityksensä tapahtumien kulusta, ja se mitä todennäköisimmin on useissa scifijutuissa käytetty varsin epäomaperäinen postapokalyptinen ”oho me nukuttiinkin miljoona vuotta ja evoluutio on vähän pompannut” –tyyppinen ratkaisu, jota hahmot itsekin pohdiskelevat. Tämän suhteen yllätyin hyvin positiivisesti – nukuksissa ollaankin oltu vasta 48 tuntia. Mitä helvettiä?



Tästä alkaa kaikki jännä. Juonesta itsessään on aika vaikeaa kertoa mitään spoilaamaatta täydellisesti, ja se olisi tässä tilanteessa vähän ikävää, ottaen huomioon, että yllätyksellisyys on yksi koko elokuvan vahvimmista piirteistä. Yllätyn hyvin harvoin katsoessani yhtään mitään, ja Ibara no Ou yllätti minut täysin puun takaa tulevilla käänteillään ainakin kolmesti, ja se on jo aika paljon yhdessä elokuvassa. Katsojaa johdatellaan tietoisesti tietynlaisiin olettamuksiin, ja sitten nämä olettamukset osoitetaan vääriksi yhdellä lauseella, eikä tästä huolimatta synny vaikutelmaa epäjohdonmukaisuudesta. Okei, loppua kohti alkaa kyllä meno mennä melko naurettaviin sfääreihin, ja koko hommaa vaivaa scifille varsin tyypillinen piirre, eli epäloogisuus, ja näin loppuratkaisu (mikäli sitä siksi voi kutsua) on kaikessa absurdiudessaan melko laimea ja tunneköyhä, mutta on se vain silti aivan helvetin hienoa katsottavaa.



Elokuvan varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Ishiki Kasumi, jonka suhde hänen kaksoissisareensa Shizukuun on elokuvassa keskeisessä roolissa. Heidän vanhempiensa kuoltua Medusaan on Kasumin jo valmiiksi kompleksinen suhde Shizukuun saanut yhä pakkomielteisempiä sävyjä. Siskoksista vain Kasumi on mukana Cold Sleep –operaatiossa, mutta hän vastustaa alun perin voimakkaasti osallistumistaan, koska ei halua elää ilman Shizukua. Loput kuusi keskeistä hahmoa palvelevat tietämättään myös kukin jotakin tiettyä tarkoitusta, joka liittyy olennaisesti Kasumin ja Shizukun symbioosiin.

Koska juonesta tai hahmoistakaan ei voi juuri puhua spoilaamatta olennaisesti, jäävät jäljelle elokuvan ulkoiset avut. Animaatio on pääosin sulavaa ja kaunista, erityisesti kiinnitän huomiota suunliikkeisiin, joihin on oikeasti jopa kiinnitetty toisinaan jotain huomiota, mikä on melko harvinaista animessa. Sunrise tuntuu ylittäneen itsensä. Animaatioon tosin liittyy yksi valtavan häiritsevä ja suorastaan vituttava seikka, nimittäin tietokoneanimaation tunkeminen ihan joka paikkaan. Ei siinä mitään, että autot, helikopterit ja kumppanit on tietokoneanimoitu, se on aika yleistä, mutta kaikki hirviöt menevät myös samaan kökkökategoriaan, ja mikä pahinta, aina, kun kohtauksessa on hirviö tai jokin muu CGI-kikka, on myös ihmiset tietokoneanimoitu. Ja se ei näytä hyvältä. Se näyttää suorastaan oksettavalta. Onneksi näitä hetkiä ei ole mitenkään järkyttävän paljon, eli muun animaation loistavuus riittää vielä kompensoimaan.


Tämä ei ole hyvä.

Visuaaliseen puoleen liittyvät myös taustat, jotka suoraan sanoen tappavat minut. Tuollaisilla taustoilla ei haittaisi, vaikka koko elokuva olisi tehty pala-animaatiolla ja kertoisi halinallejen kevätpiknikistä. Kauneus, se riipii sydäntä.



Myös äänimaailma ansaitsee maininnan. Musiikki ei ole mitään erityistä, mutta läpi elokuvan kulkeva perusmelodia jää aivan takuulla soimaan päähän. Se myös luo surumielisyydellään hyvin mielenkiintoisen tunnelman, joka tekee elokuvan tapahtumista varsin unenomaisia. Mukana on myös melko nimekäs seiyuu-kaarti, pääroolissa ihana ja tällä hetkellä ihan kaikkialla vikisevä Hanazawa Kana, taustalla mm. Morikawa Toshiyuki, Miki Shinichirou ja Oohara Sayaka.

En tosiaan ole alkuperäisteosta lukenut, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut, varsinkin, kun olen kuullut puhuttavan sen eroavan elokuvasta varsin dramaattisesti. Lukulista, se kasvaa vaan...

Mistä on pienet tytöt tehty?

Kuten on ehkä tullut selväksi, Hourou Musuko (Wandering Son) on tämän kauden Se Sarja, jota onkin sitten odoteltu jo melko kauan. Se perustuu Shimura Takakon mangaan, josta on tähän mennessä ilmestynyt vähän yli 90 lukua, ja joka on yksi suosikkisarjakuvistani. Spoilereita edessä.


Vasemmalta oikealle: Chiba, Mako, Nitori, Sarashina, Takatsuki, Sasa.

Manga alkaa, kun toinen päähenkilöistä, Nitori Shuuichi, muuttaa uudelle paikkakunnalle ja opettaja sekoittaa hänet hänen siskoonsa Mahoon ensimmäisenä koulupäivänä viidennellä luokalla paikallisella ala-asteella. Omaan luokkaansa päästyään Nitori tutustuu Takatsuki Yoshinoon, pitkään ja poikamaisesti pukeutuvaan ja käyttäytyvään tyttöön, jota muu luokka kutsuu Takatsuki-kuniksi. He huomaavat melko nopeasti, että heillä on jotain yhteistä.



Ja ylläripylläri, sarjassa on siis kyse sukupuoli-identiteetistä.

Transsukupuolisuus ja sukupuolen variointi sinänsä on varsin vähän käsitelty aihe missään vähänkään viihteellisessä, ja animessa se yleensä tuppaa rajoittumaan trappeihin, eli kyse on lähinnä fanservicestä tai komedisesta elementistä. On toki muitakin tapauksia, mutta suurin osa niistä ei erotu edukseen, vaan päinvastoin – tästä esimerkkinä vaikkapa Juuichinin iru!:n (jonka elokuvaversio on nähty Suomenkin televisiosta) Frol, joka on kotoisin planeetalta, jonka asukit ovat sukupuolettomia tiettyyn ikään saakka. Frol on sataprosenttisen varma siitä, että hän on mies, ja hänestä myös sellainen tulee – kunnes hän rakastuu mieheen, ja päättääkin sitten ruveta naiseksi, jotta voisi olla tämän miehen kanssa. Eh. Onneksi on niitä parempiakin esimerkkejä, kuten vaikkapa Moyashimonin Kei tai Tokyo Godfathersin Hana, joka tosin on myös koominen hahmo, mutta pohjimmiltaan vakavastiotettava nainen.

Yksi itseäni paljon häiritsevä seikka aiheen käsittelyssä on se, että yleensä – teoksen alkuperämaasta riippumatta – kuvattavat sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevat henkilöt ovat transnaisia (miehen ruumiiseen syntyneitä), ikään kuin transmiehiä ei olisi olemassa ollenkaan, saati sitten sukupuolettomiksi tai monisukupuolisiksi identifioituvia. Poikkeuksia tähän keksin tähän hätään kaksi, Boys don’t cry –elokuvan, joka perustuu tositapahtumiin, ja L-koodin, joista jälkimmäinen vituttaa ihan vain sen takia, että siinä transmiehet rinnastetaan homoseksuaalisiin naisiin, mikä omalla kokemuksellani ei ole kovin osuvaa, ja on myös yleinen transihmisten kohtaama ongelma (transnaisia pidetään vain ylivietyinä homoina jne.).



Tässä Hourou Musuko vetää voiton kotiin. Nitori tuntuu olevan tyypillinen transtyttö, ja Takatsuki transpoika. Sanon ”tuntuu olevan” siksi, että he ovat vielä aika epävarmassa tilanteessa itsensä kanssa, ja todellinen identiteetti on vasta muotoutumassa. Sarja seuraakin heidän kehitystään, vastoinkäymisiään ja läpimurtojaan itsensä etsinnässä. Mangan alkaessa Nitori ei ole koskaan uskaltanut pukeutua naistenvaatteisiin, eikä Takatsukikaan ole varsinaisesti esiintynyt poikana, vaikka kieltäytyykin pukeutumasta tyttömäisiin vaatteisiin, joita hänen äitinsä hänelle jatkuvasti ostaa. Ajan kuluessa he alkavat yhdessä kokeilla rohkeutensa rajoja mm. lähtemällä vieraalle paikkakunnalle haluamiinsa vaatteisiin pukeutuneina. He tapaavat omalle kehitykselleen merkittäviä ihmisiä, kuten aikuisen transnaisen Yukin, joka onkin ensimmäinen aikuinen, jonka kanssa he ovat aiheesta keskustelleet, ja josta tulee varsinkin Takatsukille hyvin tärkeä. Nitori saa lisäksi tukea luokkatoveriltaan Chibalta (joka myös antaa hänelle omia vaatteitaan), ja myöhemmin toiselta luokkatoveriltaan Makolta, joka itsekin haaveilee naiseudesta.



Vastoinkäymisiäkin tietenkin riittää, kuukautisista koulutovereiden pilkkaan, ja ne usein onnistuvat lannistamaan. Varsinkin omassa ruumiissa tapahtuvat muutokset järkyttävät ja suistavat epätoivoon. Puberteetti tulee väkisin, pelko siitä, ettei mene läpi painaa päälle ja valinnan aika on käsillä. Tämä kaikki on kuvattu ihastuttavan realistisesti kaikessa kauheudessaan, ja itseltäni ainakin tirahti kyynel jos toinenkin Nitorin huomattua äänensä murtuvan. Hirveiden hetkien vastapainoksi on onneksi myös suuria läpimurtoja, jotka saavat lukijan vinkumaan riemusta. Katsokaa vaikka Takatsukin ilmettä, kun hän tajuaa, että bindereitä on olemassa:



Juuri Hourou Musukon realistisuus tekee siitä niin loistavan. Aihe koskettaa henkilökohtaisella tasolla niin itseäni kuin useita ystäviäni, ja on upea tunne lukea jotain ja todeta, että juuri tuolta minusta on tuntunut, tai juuri tuollaista se ihminen silloin puhui. Tärkeää tässä suhteessa on omalla kohdallani ainakin se, että Takatsuki ja Nitori molemmat epäilevät itseään aika ajoin, ja ovat aidosti hämillään, vihaisia ja peloissaan, eikä mikään ole yksinkertaista tai itsestään selvää. Ainoa kritiikin paikka on ehkä siinä, että hahmot käsittelevät asiaa varsin kypsästi ikäänsä nähden, mikä ei tunnu kovin realistiselta, mutta tämä onneksi tasaantuu sitä mukaa, kun he kasvavat.



Jospa sitten muutama sana animesta, jonka ensimmäinen jakso on pamahtanut markkinoille. Suoraan sanottuna se oli minulle mangaa lukeneena pienoinen pettymys. Se alkaa melko omituisesti yläasteen alusta, eli kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Toistaiseksi kyseenalaistan todella tämän ratkaisun järkevyyden, koska nyt iso osa hyvin tärkeästä hahmokehityksestä ja eri hahmojen välisistä suhteista täytyy kuvata toistuvilla flashbackeillä, joita ensimmäisen jakson alkupuolella oli jo melko runsaasti, tai sitten juonta on yksinkertaisesti muutettava. Jaksossa oli huomattavia muutoksia mangan vastaavaan ajankohtaan verrattuna, ja uskon saman linjan jatkuvan – tämä on tietenkin myös toivottavaa, koska flashbackit ovat perseestä. Minua myös hieman kiinnostaa, mitä mangaa tuntemattomille tuosta jaksosta jäi käteen, koska itsellenihän toki kaikki oli aivan selvää ja kaikki hahmot ja heidän historiansa olivat tuttuja, mutta mitään pohjustusta oikeastaan millekään tai kellekään ei tuntunut erityisemmin tapahtuvan.

Visuaalisesta ilmeestä pidän kovasti. Hahmojen väritykseen on selvästi yritetty tuoda Shimuran omaa hempeää väritystyyliä, ja sama sumuisuus ja vaaleus jatkuu myös taustoissa melko toimivasti. Valon muuttuessa päivästä iltaan ja yöhön, muuttuvat taustat vähemmän häilyväisiksi ja niistä tulee melko henkeäsalpaavia, jopa siinä määrin, että animaation ajoittainen vähäinen määrä ei juurikaan häiritse. Lopputulos on mielestäni uskottavampi Shimurana, kuin J.C.Staffin versio Aoi Hanasta (joka tosin on loistava anime tästä huolimatta).




Animen äänimaailma on myös mielestäni hyvin toimiva, joskin melko yksitoikkoinen. Lempeä pianonpimputtelu yhdessä pehmeän kuvan kanssa luo aika mielenkiintoisen kontrastin varsinaisen aiheen rankkuuden kanssa. Ääninäyttelijöistä on yhden jakson perusteella paha sanoa paljon, mutta haluan ehdottomasti ylistää Nitorin roolissa debyyttinsä tekevää juuri 14 vuotta täyttänyttä Hatakeyama Kousukea, jonka suoritus on melko täydellinen Nitori kaikin tavoin, joskin kokemattomuus toki paistaa hieman läpi.

Joten joo, mangaan verrattuna Hourou Musukosta löytyy paljonkin outouksia, joista en kovasti välittäisi, mutta tämän kauden yleisen keskinkertaisuuden valossa se on edelleen Se Sarja, ja odotan jatkoa innolla. Vaikka huomattavasti suuremmalla innolla odotan mangaan uutta lukua. Anime kuitenkin tavoittaa laajemman yleisön, ja onkin mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua se tulee herättämään. Tähän mennessä olen lähinnä ollut pettynyt ihmisten kapeakatseisuuteen ja yleiseen rölläämiseen, mutta tilanne toivottavasti tulee muuttumaan. Tämä ei nimittäin ole ”trap-paskaa”.

Tutusta, shoujosta ja seksuaalisuudesta

Tuplapostaus, mitä tämä tällainen on?

Princess Tutu on pitkään ollut yksi suosikkisarjoistani, jonka katsomista myönnän tosin vältelleeni harrastuksen alkutaipaleella ennakkoluulojen vuoksi. Tällä hetkellä se on yksi niistä harvoista sarjoista, jotka olen katsonut alusta loppuun useamman kuin yhden kerran, ja se edelleen on yhtä vaikuttava joka kerta. Ellei vaikuttavampi, koska koen ymmärtäväni siitä aina vain enemmän.



Sarjan päähenkilönä toimii Ahiru (suom. ”ankka”), balettikoulua käyvä 13-vuotias tyttö, jolle selviää jo ensimmäisessä jaksossa, että hän onkin oikeasti ankka, jonka tarinan sadistinen kertojahahmo ja alullepanija Drosselmeyer on muuttanut ihmiseksi käyttääkseen häntä tarinansa traagisena sankarittarena. Drosselmeyer on kuollut kirjailija, jonka kirjoitukset käyvät toteen, ja jonka olemassaolon tarkoitus on saattaa päätökseen keskenjäänyt tarina. Hänen voimansa ansiosta koko sarjan universumi on muokkautunut palvelemaan vain tätä tarkoitusta, sisältäen paljon satumaisia elementtejä ja luoden klaustrofobisen tunnelman kaupungissa, jonka massiivisten muurien toiselle puolelle ei pääse. Drosselmeyerin tarinan keskiössä on Mytho, surusilmäinen prinssi, joka on muinaisessa taistelussa hirviökorppia vastaan joutunut iskemään miekan omaan sydämeensä, murtaen sen pieniksi sirpaleiksi, jotka ovat levinneet eri puolille tapahtumien näyttämönä toimivaa kaupunkia. Kukin sirpale edustaa eri tunnetta, ja ilman sydäntään Mytho onkin kylmän tunteeton ja välinpitämätön. Ahirun tehtävä on palauttaa sydän sirpale kerrallaan, taianomaisen Princess Tutun hahmossa.

Muita keskeisiä hahmoja ovat Mython tyttöystävä Rue, joka lähinnä käyttää hyväkseen Mython välinpitämättömyyttä, sekä Mython possessiivinen ystävä Fakir. Molemmat yrittävät estää Tutua palauttamasta prinssin sydäntä – Rue siksi, että hän pelkää menettävänsä Mython, ja Fakir siksi, että hän pelkää historian toistavan itseään ja hirviökorpin palaavan. Myös Ruella ja Fakirilla on roolinsa Drosselmeyerin tarinassa. Fakirin rooli on ritari, jonka on määrä kuolla puolustaessaan prinssiä, kun taas Rue edustaa hirviökorppia, jonka tyttäreksi hän myös itseään luulee. Molemmat heistä taistelevat aktiivisesti roolejaan vastaan, mikä nouseekin yhdeksi sarjan keskeisistä teemoista – tarinan sisäisen tarinan murtaminen ja ennalta päätetyn juonen suunnan muuttaminen on lopulta lähes jokaisen hahmon todellinen päämäärä.

Princess Tutussa on runsaasti viittauksia erilaisiin tarinoihin, näistä ilmeisimpinä tarina rumasta ankanpoikasesta ja Joutsenlampi, jotka molemmat liittyvät keskeisesti juonen kulkuun ja näkyvät myös konkreettisesti toteutuksessa mm. musiikin ja hahmojen nimien muodossa. Ei myöskään ole sattumaa, että Tutun vaatteet muistuttavat erehdyttävästi Joutsenlampi-baletissa yleisesti käytössä olevaa joutsenen puvun mallia. Monet hahmot myös pohjautuvat suoraan Joutsenlammen vastaaviin hahmoihin, kuten hirviökorppi, joka on kuin ilmetty von Rothbart, joka myös usein kuvataan suuren korpin tai petolinnun muodossa. Ahiru ei kuitenkaan ole Joutsenlammen Odettea vastaava hahmo, vaan muistuttaa enemmän rumaa ankanpoikasta, jonka ei kuitenkaan tarvitse muuttua kauniiksi joutseneksi saavuttaakseen tavoitteensa ja saadakseen hyväksynnän, vaikka hän – ja varsinkin Drosselmeyer – niin aluksi olettaakin.

Tämän postauksen pohjana toimii koulutyö, ns. ”diskurssianalyysi”, josta en ole vieläkään ihan varma, teinkö sen mitenkään oikein, mutta sinne meni joka tapauksessa. Tästä johtuu siis välillä turha selittely ja epäjohdonmukainen kirjoitusasu jne. Lähtökohtaisesti haen vastausta kysymykselle ”Millaisen seksuaalisuuden mallin Princess Tutu tuottaa kohderyhmälleen?” Ensimmäiseksi täytyy tietenkin määrittää tämä kohderyhmä. Visuaalisen ilmeensä perusteella – tietenkin animen konventioita tulkiten – Tutu on selkeästi shoujo-sarja, eli siis suunnattu pääasiassa nuorille tytöille, ja tähän viittaavat hahmojen ulkomuodon lisäksi monet muutkin sarjassa esiintyvät elementit, joita pidetään feminiinisinä – näistä selkeimpänä jatkuvasti läsnä oleva baletti kerronnan keinona. Kohderyhmä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, koska animeharrastuksen piirissä tunnetusti ainakin länsimaissa kaikki katsovat kaikkea, ja minulla henkilökohtaisesti on myös taipumus tulkita oikeasti hyvä shoujolta näyttävä sarja seineniksi. Oletetaan nyt kuitenkin Princess Tutun kohderyhmän olevan 12-15-vuotiaat tytöt.

Princess Tutu tarjoaa hyvin selkeästi kaksi erilaista seksuaalisuuden mallia – hetero- ja panseksuaalisen. Vaikka Ahiru loppujen lopuksi kiintyykin Fakirin perinteiseen maskuliinisuuteen, voidaan hänen suhteensa muihinkin hahmoihin nähdä seksuaalisina, tästä kirkkaimpana esimerkkinä suurimman osan sarjasta Ahirun pääasiallisena romanttisena intressinä toimiva Mytho.



Mytho saa osakseen Ahirun ja muiden balettikoulun tyttöjen jakamattoman huomion. Mython voidaan nähdä manifestoivan luonteensa puolesta tietynlaista stereotyyppistä feminiinisyyttä – herkkyyttä, haavoittuvaisuutta, melankoliaa, heikkoutta – jotka toki ovat piirteitä, joita myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa naisten usein odotetaan toivovan miehiltä, joskin vaihtelevissa mittakaavoissa ja usein paradoksaalisesti ylilyödyn maskuliinisuuden rinnalla. Nämä piirteet ovat Mythossa ulkonäköä myöten ylikorostetut ja samalla idealisoidut, viitaten näin perinteisen heteronormatiivisen ajattelun ulkopuolelle siinä, mikä on seksuaalisesti viehättävää nuoren tytön näkökulmasta. Feminiinisyyttä korostaa myös Mython korkea ja hento puheääni (Yanagi Naoki), sekä lähinnä vaikerrukselta kuulostava puhetapa. Tämä erottuu varsin selkeästi verrattaessa Mythoa Fakiriin, hänen vastakohtaansa – Fakirin ääninäyttelijänä toimiva Sakurai Takahiro on tunnettu nimenomaan karismaattisten ja maskuliinisten sankarihahmojen äänenä, eikä Fakir ole poikkeus.



Kuten mainittu, Fakir on Mython vastakohta joka suhteessa. Siinä missä Mytho on passiivinen ja välinpitämätön, on Fakir aggressiivinen ja intohimoinen. Fakir on myös sarjan maskuliinisimpia hahmoja – valitun tyylin rajoissa, tietenkin. Sarjan alussa Fakir esitetään jäykkänä ja vihamielisenä, mutta sympatiapisteet nousevat heti, kun hänestä näytetään ns. ”pehmeitä puolia”, eli emotionaalisuutta. Vasta tämä perinteisesti feminiininen ominaisuus luo Fakirista tarinan varsinaisen miespuolisen sankarihahmon, mikä jälleen tukee ajatusta feminiinisen miehen ihailusta. Fakir kuitenkin pysyy koko ajan Ahirua vahvempana, ja tuntee tarvetta suojella tätä, ottaen näin perinteisen miehen paikan parin keskinäisessä dynamiikassa, toisin kuin Mytho, jonka auttamisen ja hoivaamisen ympärille koko sarjan juoni rakentuu. Koska Fakir ja Mytho toimivat molemmat Ahirun romanttisina intresseinä, voidaan nähdä Ahirun sisällä olevan käynnissä tietynlainen seksuaalinen kamppailu maskuliinisen ja feminiinisen välillä. Mukaan voidaan ottaa vielä Rue, jota kohtaan Ahiru tuntee lähes seksuaalista ihailua tämän kauneuden ja tanssitaitojen vuoksi. Sarjassa tanssitaan myös useampi kahden naisen pas de deux, jotka ovat luonteeltaan hyvin romanttisia ja toisinaan eroottisia.



Mielenkiintoinen on myös Mython ja Ruen suhde. Suurimman osan sarjasta Rue on suhteen aktiivinen osapuoli, ja osoittaa toisinaan voimakastakin aggressiivisuutta. Hän ohjailee Mython liikkeitä ja puheita suorastaan alistavasti. Kuitenkin menettäessään Mython passiivisen suostumuksen tämän tunneskaalan laajentuessa, hänestä itsestään tulee perinteinen ”neito pulassa”, jonka loppujen lopuksi koko sydämensä takaisin saanut ja näin yhtäkkiä vanhanajan maskuliiniseksi satuprinssiksi muuttunut Mytho pelastaa prinsessakseen. Tässä tapauksessa viesti on selvä – Ruen maskuliininen kontrolloiva käyttäytyminen laitetaan kuriin ja parin keskinäinen valtasuhde noudattaa yhteiskunnan konventioita. Tämä sama viesti esitetään myös alkupään jaksoissa esiintyvän Arikuimin – suuren balettia tanssivan muurahaiskarhutytön – muodossa. Arikuimi vaatii Mythoa seurustelemaan kanssaan, mihin tämä tietenkin suostuu, koska hän ei välitä mistään. Arikuimi on hyvin possessiivinen ja maskuliininen, hän jopa kantaa Mython paikasta toiseen prinsessaotteella. Tämä käyttäytyminen esitetään vastenmielisenä, samoin kuin koko Arikuimin hahmo myös ulkoisesti.

Hahmojen keskinäiset suhteet ja mieltymykset siis tuntuvat muuttuvan sarjan mittaan panseksuaalisista heteroseksuaalisiksi, ja valtasuhteet monipuolisista konservatiivisiksi. Kiinnostavaa on se, ettei sarjan visuaalinen ilme tue tätä tulkintaa. Suurisilmäiset ja sirot mieshahmot eivät ulkoisesti juurikaan eroa sarjan naishahmoista muuten, kuin pituutensa perusteella. Tästä nousee se suurempi kysymys, että miksi shoujo-animessa miehet näyttävät tytöiltä, ja minkälaista viestiä sen on tarkoitus kohderyhmälle välittää. Vaikutus näkyy ainakin japanilaisen nuorisokulttuurin miesihanteessa – suuri osa musiikkiyhtyeistä, malleista ja muista nuorista miespuolisista julkisuuden henkilöistä pyrkii luomaan mahdollisimman androgyynisen tai suoraan feminiinisen imagon – osa jopa pukeutuu naisiksi, tehden kuitenkin jatkuvasti selväksi sen, että he todella ovat miehiä, eli kyse ei ole sukupuolen varioimisesta. Tästä herää ajatus, että tavoitteena on perinteisen seksuaalisuuden ja sukupuolenilmaisun kumoaminen, osittain kenties myös feministisistä lähtökohdista. Princess Tutussa hahmojen ulkoinen epäkonventionaalisuus tuntuu olevan tarkoituksellisessa ristiriidassa lopun konservatiivisuuden kanssa, ikään kuin kritiikkinä, ihaillen panseksuaalisuutta ja purkaen sukupuolen kuvitteellista binaarista rakennetta, jota itse juoni kuitenkin tukee.