Itse olen kuitenkin cossannut vain pari kertaa - joista mistään en ole tarpeeksi ylpeä kuvaillakseni niitä sen tarkemmin - suuresti siitä syystä, etten osaa ommella lainkaan, ja askartelussa olen sitäkin toivottomampi tapaus. Tekemällä kai oppisi, mutta kun puuttuu aika, raha ja intohimo, ei asialle tee hirveästi edes mieli tehdä mitään. Välillä kuitenkin tulee jostain hahmosta sellainen fiilis, että voi jumankauta jos osaisi. Sitten sitä hetken miettii kikseissä miten piilottaa Casshernin kokovartalotrikoon raitoihin vetoketjuja ja kuinka monta tuntia pitäisi hengata solariumissa kelvatakseen Haseoksi, mutta kun tekeminen ei koskaan ala, intokin katoaa melko sukkelaan, ihan sama kuinka helvetin päheetä olisi olla Soldier Blue.
Silti jostain syystä cosplay tuntui jossain vaiheessa olevan äärettömän suuri osa harrastusta. Oli tunne, että animeharrastaja ei voinut olla, jos ei cossannut, tai vähintään hiljaa mielessään arvostellut kaikkien muiden pukuja ja suunnitellut tekevänsä itse paremmat.
Olen varmaan vain ajautunut mukaan väärään aikaan, väärän ikäisenä tai väärässä seurassa.
Nykyäänkin arvostan cosplayta sen verran, että ilahdun hienon puvun nähdessäni, ja luonnollisesti kiinnostun heti ihmisistä, jotka cossaavat jotain minulle mieluisaa. Itse taiteenalasta on sinänsä tullut minulle melko yhdentekevä (vaikka vieläkin toisinaan fantasioin oman puvun tekemisestä), enkä jaksa lainkaan seurata skenen tapahtumia. Tosin Mert Otsamon seikkailuja Suomen Project Runway -versiossa oli mielenkiintoista seurata. Cossaamisesta voi siis oikeasti olla elämässä hyötyä, who would've known.
Syy siihen, miksi nyt ylipäänsä puhun jotain irrelevanttia kökköä, on luonnollisesti juuri käyntiin pärähtänyt Cosplayviikko. Huvittavaa kyllä, seurasin aikanaan idean kehittymistä suorastaan liiankin läheltä - saattoi jopa olla, ettei ajatuksen synty tapahtunut kenenkään täysin minuun liittymättömän ihmisen päässä. Sanotaan vaikka niin, että kuvislukiolaisilla on tylsää ja aina silloin tällöin suunnaton tarve näyttää vielä normaalia omituisemmilta jokapäiväisissä puuhissaan. Eh. Anyway. Idea on mun mielestä oikeasti hauska, tosin aiempina vuosina en ole onnistunut näkemään yhtäkään cossaajaa. Sinnikkäästi nuo jotkut asiasta kiinnostuneet sitä jaksavat järkätä, toivottavasti ihmiset alkavat joskus innostua.
Ehkä sitä itsekin voisi yrittää joskus. Tai sit ei. Mut aina voi unelmoida eeppisestä line-upista. Jonain Cosplayviikkona vielä…
En näköjään osaa nykyään kirjoittaa mitään edes semijärkevää. En ole katsonut taas vähään aikaan oikein animea. Kesäkautta olen edelleen seuraillut, mutten ole enää erityisen innoissani mistään (paitsi ehkä Ookami-sanista). En varmaan kykene kovasti mitään katsomaan tässä ihan lähiaikoina, on nimittäin muutto kovasti käynnissä, ja kohta joudun myös viettämään sen viheliäisen nettipimentoviikon, kun uudessa kämpässä ei ole laajakaistaa. Sen aikana saatan tosin saada katsottua vanhempaa kamaa, joka on odottanut jo pitkään perehtymistä.
(Ja kaikesta hirveästä muuttohässäkästä ja sitä seuraavasta rahapulasta huolimatta olen hyvin todella äärimmäisen onnellinen siitä, että saan pian Mushishin viimeiset volat käsiini. Mushishi-animehan on tunnetusti maailman paras anime, mutta se manga on noin miljoona kertaa parempi, ja näin ollen odotan alppojen 8, 9 ja 10 kompilaatiota melko housut solmussa. Urushibara Yuki on ehkä kuvataiteellisesti ja tarinankerronnallisesti lahjakkain ihminen maailmassa. Et jee.)
Mitä helvettiä mies. Mushishi mangana parempi kuin animena? Ei oo. Molemmat on ehkä lajityyppinsä parhaita, mutta on todella erikoista lähteä nostamaan niitä toistensa yläpuolelle - anime kun loistaa paitsi kauniilla väreillä, hyvällä ääninäyttelyllä ja erinomaisilla tunnelmaan sopivilla musiikeilla, manga taas toimii enemmän pelkistettynä tunnelmanluojana ja nimenomaan tarinankerronnallisesti. Molemmissa on hyvät puolensa, mutta että manga olis miljoonasti parempi menee kyllä överiksi. Perusteluja!
VastaaPoistaTäälläkin odotellaan kyllä 8/9/10:ä suurella innolla, toivottavasti huomenna jo kilahtais postiluukkuun..
En tiedä osaanko perustella, se on vähän semmonen elämyspohjainen juttu.
VastaaPoistaNo, ensinnäkin, mulle lukeminen on yleensä vahvempi kokemus kuin katsominen, lähinnä siksi, että siihen väkisinkin keskittyy enemmän ja tunnelmanluonnista iso osa tapahtuu omassa päässä.
Mutta, Mushishi. Olen fanittanut sitä hardcoresti animen alkamisesta lähtien, mutta mangaan tutustuin vasta, kun se lisensoitiin. Animen ja mangan vertailu on sinänsä tyhmää, koska itse tulkitsen molempia aika samalla tavalla, mitä nyt oman kuvantekemisen näkökulmasta ihailen mangan toteutusta enemmän. Esim. mun arvoasteikossa mustan ja valkoisen tasapainoinen käyttö ja taitavat rasteroinnit ovat korkeammalla, kuin kauniit värit jne.
Eli luultavasti syy siihen, miksi pidän mangasta aivan helvetin paljon enemmän kuin animesta, on yksinkertaisesti toteutuksessa. Vaikka Mushishi toimii animena käsittämättömän hyvin ja on aivan ehdottomasti parasta ikinä, pääsee alkuteoksessa vaan stooreihin syvemmälle ja samalla pystyy seuraamaan Urushibaran kuvantekemisen suorastaan naurettavat mittasuhteet saavaa kehitystä helvetin loistavasta suureksi ylijumalaksi.
Mä luulen, et täs on joku perustavanlaatuinen makukysymys. Mä olen siinä mielessä puolueellinen, että nojaan yleensä automaattisesti sarjakuvaan päin, vaikken oikeastaan edes pidä monestakaan mangasta. Tai ehkä juuri siksi. Jos satun pitämään jostakin, pidän siitä sitten kanssa kybällä.
Joo. Mistä johtuu, että ihminen osaa analysoida paljon paremmin sitä, miksi ei tykkää jostain, kuin sitä, miksi tykkää? No jaa.
(Ja muuten, mangan viehättävyyttä saattaa lisätä myös se, että se ei loppunut vuonna 2006.)
Aa se oli vaan tämmönen kysymys. Se perimmäinen juttu tulikin jo tässä:"
VastaaPoistaNo, ensinnäkin, mulle lukeminen on yleensä vahvempi kokemus kuin katsominen, lähinnä siksi, että siihen väkisinkin keskittyy enemmän ja tunnelmanluonnista iso osa tapahtuu omassa päässä."
Mulla on nimittäin aivan päinvastoin! Mangoissa yleensä kahlaan vaan kaiken läpi keskittymättä mihinkään, anime kun on valmiiksi rytmitettyä niin se pakottaa huomioimaan ihan erilaisia asioita.
eli ns. "ei mitää sittekkää!"