Mun ei nykyään tee oikein enää mieli kirjoittaa mitään, lähinnä ehkä siksi, että koen olevani jotenkin liian kykenemätön informatiivisen, mutta samalla minua itseäni viihdyttävän tekstin tuottamiseen ilman, että vaikutan idiootilta, joka ei tajua mitään (ja sehän olisi maailmanloppu, koska totuus sattuu).
Mulla on aina ollut sellainen paha tapa, etten halua analysoida mitään, vaan ottaa kaiken kokemuksena. Tämä alkoi jo peruskoulussa, jolloin kovaan ääneen äikäntunnilla marisin siitä, kuinka kirja-analyysi tuhoaa lukukokemuksen ja vie huomion olennaisesta, keskittyen ihan liikaa joihinkin piilotettuihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kannanottoihin, jotka omasta mielestäni olivat täysin tajuttavissa ilman mitään erityistä erittelyäkin. Tuntui typerältä lukea jotain ja sitten analysoida, että tässä kirjailija nyt haluaa sanoa tämän ja tämän asian, kun mistä helvetistä sen muka voi tietää, mitä se oikeasti haluaa sanoa? Pointtihan on aina se, että pitää tulkita itse. Taideteos edustaa kullekin ihmiselle sitä, mitä he minäkin hetkenä elämässään haluavat siinä nähdä, eli analyysien kirjoituttaminen oli mielestäni vain latistava yritys tehdä subjektiivisesta kokemuksesta objektiivinen totuus. Sen totuuden tittelin sai sitten aina se, joka käytti kaikkein korrekteinta kieltä ja eniten vaikeaselkoisia sivistyssanoja (joita itsekin latelin niihin aikoihin vielä melko suvereenisti), ja jonka näkemys muistutti eniten opettajan näkemystä (tässä en koskaan ollut kovin hyvä).
Tällaisesta lapsuuden mentaliteetista ja sen tuhoamiseksi tapahtuneesta aivopesusta minulle on jäänyt käteen kaksi asiaa; en osaa analysoida mitään, enkä osaa kirjoittaa kontrolloituja kokonaisuuksia. Ajatus siitä, että jonkin asian kirjallinen analysoiminen voisi olla jotain muutakin, kuin oman jumalallisen kokemusympäristöni raiskaamista, on tullut minulle sen verran myöhään, että ilmeisesti aivoistani puuttuu sellainen rata, kuin kokemuksen verbaalinen erittely tavalla, jonka joku muukin ihminen tässä universumissa voi mahdollisesti ymmärtää.
Tämä näkyy selkeästi siinä, miten suhtaudun itseeni esim. tämän blogin kirjoittajana. Olen nyyppäpaska, joka ei uskalla koskaan sanoa kenellekään hienolle ja sivistyneelle harrastajalle yhtään mitään, tai vähintäänkin lymyilee tunnin jossain nurkassa angstaamassa itse itselleen aiheuttamaansa nöyryytystä aina jonkin lyhyen ja persoonattoman puheenvuoron jälkeen. Tämä on minulle oikeasti aika naurettava persoonallisuushäiriö kaikin puolin, koska vaikka tiedänkin, etten voi kutsua itseäni asiantuntijaksi animen kohdalla, olen kuitenkin katsonut alusta loppuun yli 200 nimikettä vaihtelevalla tahdilla viimeisen viiden vuoden aikana ja ollut aktiivisesti mukana fandomissa, eli en koe oikeasti olevani enää mikään newbie. Tietenkin asiaa voi tarkastella 80-luvulta asti avaruusoopperoita katselleen näkökulmasta, mutta silloin lähes kaikki ovat nyyppiä, ja oikeasti ihan sama. Ketä kiinnostaa? Ei ketään ainakaan kuuluisi, mutta jotenkin se vaan silti kiinnostaa aina, kun on kyse itsestä. Voi ihmisen heikkous ja tarve lokeroida.
Yritykseni on sitten olla itsekriittinen, ei rypeä itsesäälissä tai syyttää skeneä elitismistä.
Lyhyen tekstin lyhyempi tiivistys: Ahistaa, kun ei osaa.
Eli tässä syy siihen, miksi kirjoitan niin vähän ja harvoin. Tietenkin osasyy on myös se, ettei mulla ole aikaa katsoa animea. Paitsi Digimon Xros Warsia, koska siis uuh Sakurai Dorurumonina/Lagann-sutena on ehkä hoteinta ikinä.
Peace out, yritän rentoutua ja kasvaa ihmisenä (ja katsoa animea, koska tän blogin oli kai tarkoitus olla jotain muutakin, kuin mun itsetutkiskelua).
Jos niitä subjektiivisia kokemuksiaan ei pue sanoiksi, ei voi ikinä käydä yhtäkään keskustelua aiheesta.
VastaaPoistaNäinhän se on, ja juurikin tämän tajuttuani olen ottanut tietoiseksi pyrkimyksekseni oppia. Tietenkin ensin pitää päästä eroon siitä epävarmuudesta, että muiden kokemukset on aina parempia/oikeampia/jollain muulla absurdilla tavalla ylempiä.
VastaaPoistaTämähän on kuin lukisi omia ajatuksia muutama vuosi sitten. Vaikkei sitä äkkiseltään hyökkäävästä ja sanelevasta tyylistäni huomaakaan, kukaan ei ole tekstiäni ja mielipiteitäni kohtaan yhtä julma, kriittinen ja alentava kuin minä itse.
VastaaPoistaPäästyäni tosissaan bloggaamisen makuun minuun iski tietty pelko siitä, että tosiaankin kirjoitan pelkästään läpiä päähäni ja siten olisi ehkä parempi, jos en kirjoittaisi mitään muuta kuin jotain tavanomaista huttua. Kokemuksen pohjalta olen kuitenkin huomannut parhaaksi että kirjoittaa ihan mitä lystää ja mistä lystää, kunhan varoo jättämästä noloja asiavirheitä sekaan. Niin kauan kuin faktat ovat kunnossa, on parasta vain seurata omaa perstuntumaa.
Mitä analyysin kirjoittamiseen tulee, olet täysin oikeassa. Kun jotakin on katsottava kylmän analyyttisesti ja arvostelevasti, kokemus itsessään tuppaa kärsimään. Kyynisyys on yhtäältä voimavara ja toisaalta omaa kokemusta nakertava haitta. Mutta eiväthän blogiskenessä läheskään kaikki analyysejä kirjoitakaan - vaikkakin useimmat. Tilaa löytyy aina omalle tyylille, jos sille kehtää röyhkeästi tehdä tilaa.
Varmaan useimmat blogittelijat ovat jossain vaiheessa tunteneet etteivät tekstit ole sellaisia että miellyttäisivät sekä itseä että muita. Blogi on kirjoittamisympäristönä kuitenkin niin avoin, että tajunnanvirta- tai kokemusperäinen teksti tai yksittäinen ajatuksin sopii ihan yhtä hyvin julkistettavaksi kuin syvällinen analyysi teoksen poliittisesta symboliikasta. Animublogiskenessä tämä on tosin varmaan helppo unohtaa, kun analysoivat ja arvostelevat tekstit haukkaavat aika ison ison palan.
VastaaPoistaOmalla kohdallani ahdistus iski jossain vaiheessa ironisesti juuri siitä, että rupesin miettimään, menevätkö postaukseni välillä liiankin syvälle. Itse kun olen aina rakastanut sitä äikäntunneilla harjoitettua tekstianalyysiä sydämeni pohjasta. Analyyttinen ote ei ole koskaan häirinnyt kokemustani, koska se on tärkeä osa kokemustani. Itse asiassa kokemukseni analysoiminen on ihan lempiajanvietteitäni, ja bonuksena jopa kohtuullisen kehittävää puuhaa. Kylmän analyysin ja fanitytön/-pojan sydämentykytykset on siis täysin mahdollista yhdistää.
Toinen asia on tietysti, haluttaako tai tarvitseeko niin tehdä. Mielestäni ei niin kauan kun sanottavaa löytyy ilman syväluotaavaa teemojen tutkiskeluakin, kuten tästä blogista on aina löytynyt. Minusta ainakin on joka kerta kiva tulla lukemaan uusin postauksesi, vaikka olenkin pahimmanlaatuinen analyysielitisti, joten tuskin olet ihan hukkateillä ilmaisusi kanssa.