HEROMAN ENGAGE

Ihme on tapahtunut! Minä olen katsonut animea! En voi uskoa tätä todeksi!

Olen katsonut nyt viime aikoina paljon muutakin, eikä keskeneräisestä sarjasta ole järkevää puhua, mutta HEROMAN. Olen koukussa. Kuolen vain ajatellessani, että seuraavaa jaksoa pitää jaksaa odottaa torstaihin asti.



Välttelin Heromanin aloittamista pitkään, lähinnä siksi, että hyi jotain jenkkipaskaa, eikä siinä vaikuttanut olevan edes ketään kivoja ääninäyttelijöitä tai mitään muuta, jolla voisi kompensoida perusidean naurettavuutta. Syy siihen, miksi edes koin sen katsomisen millään tasolla tarpeelliseksi, oli tietenkin Bones, jota rakastan hyvin suurella intohimolla (mikä on ehkä huomattu), ja sen edellinen sci-fi-pläjäyshän (eli Xamdou) oli kuitenkin hyvä, tai ainakin kaunis. Tiesin Heromanin olevan siis myös kaunis, koska kaikki Bonesin tekemä on aina kaunista. Ja kauneus on ihan riittävä syy katsoa mitä vain.

Olin aivan oikeassa tuomitessani Heromanin ennakkoluuloissani jenkkipaskaksi, koska sitä se juuri on – alkuperäinen ideakin on Stan Leen käsialaa (mangaversio on itse asiassa jätkän käsikirjoittama), ja ei helvetti niitä jenkkilippuja joka nurkassa ja vielä itsensä Heromanin perseessä. Kuva amerikkalaisuudesta on äärimmäisen yliviety karikatyyri, enkä tiedä, onko se tahallista. Ajatus tahallisuudesta sinänsä on hassu, kun ottaa huomioon hra Leen osallisuuden ideoinnissa, sillä ömeriikkalaisethan eivät kovin herkästi pilkkaa itseään (tai ainakaan lippuaan). Leen patrioottisuudesta en tosin tiedä mitään, itselleni herran elämäntyö kun on melko pimennossa Hämistä lukuun ottamatta. Sarja ei tosin vaikuta siltä, että se olisi tarkoitettu parodiaksi, joten voi olla, että työryhmä kässärin saatuaan headdeskasi kollektiivisesti ja päätti vetää kaiken täysin yli ja lisätä kuvia tuhonjälkeisistä lipunriekaleista joka väliin ihan vain, koska se on kivaa. Siltä se ainakin näyttää.



Heromanin perusjuoni on persoonaton. Joey on jossain Jenkkilän länsirannikolla asusteleva tyttöpoika, joka amerikkalaiseen tapaan on tietenkin orpo ja asuu mummonsa luona. Eräänä päivänä hän onkii roskiksesta rikkinäisen Heybo-robottilelun ja korjaa sen. Sitten jostain tuntemattomasta syystä jokin epämääräinen salama yhtäkkiä iskee tähän robottiin, ja tattadadaa, Heroman, tuo ihastuttavan sielukaskasvoinen pilotiton mecha-örkki, on syntynyt. Lisätään vielä Joeyn hönön opettajan vahingossa Maahan kutsumat tylsän amerikkalaisesti motiivittomat ja kyseenalaistamattomasti pahat avaruustorakkadigimonit Skruggit, niin jee, päästään tappeleen. Sankari on syntynyt.

Juoni on siis tylsä, yllätyksetön ja kaikin tavoin epäoriginaali. Se myös etenee puuduttavasti toisiinsa liittymättömissä arkeissa, joskin taustalla kulkee aina jokin näennäinen yhteys Skruggeihin. Sarja on yksinkertaisesti huono. Onneksi se ei estä sitä olemasta hyvä.



Heromanin vahvuus on sen hahmoissa. Tai no, lähinnä Heromanissä. Joey muka ohjaa sitä vasempaan käteen kiinnittyvällä ohjaimella, mutta todellisuudessa vaikuttaa enemmän siltä, että Heroman itse ohjaa itseään Joeyn kautta ehdottamalla tälle, mitä käskyjä tämän tulisi käyttää. Heroman on myös ilmeisen ilmeetön, mutta silti sen kasvoilta pystyy lukemaan laajemman skaalan tunteita, kuin yhdenkään muun hahmon. Se ei myöskään päästä ääntä, satunnaisia örähdyksiä lukuun ottamatta, mutta kykenee silti olemaan ehjä ja mielenkiintoinen, persoonallinen hahmo. Plus tietenkin se on ihan hirveän söpö. Tai niin söpö, kuin joku random ukkosenjohdatinmecha voi olla. Mikä on aika söpö. Joey ei ole niin söpö, vaikka hänen sukupuolenilmaisunsa tekeekin minut iloiseksi. Tarkkaa ikää en tiedä, mutta joku yläastepentu se on, ja ajatusmaailma tuntuu olevan sen mukainen. Se on tavallaan aika sympaattista, ja on ihan kiva saada välillä vaihtelua, mutta mielenkiintoiseksi hahmoksi en Joeya kutsuisi. Se on se tylsän päähenkilön syndrooma, josta tuntuu olevan vaikea päästä eroon. Onneksi on kuitenkin Psy, Joeyn paras kamu, jolla on ehkä maailman hienoin fleda, ja on jäbä muutenkin aika kickass tyypiksi, joka ei voi mennä minnekään ilman kainalosauvoja. Psylla ei ole oikeastaan mitään erikoisosaamista (muuta, kuin yleinen päheys), mutta se roikkuu silti messissä, kun Joey ja Heroman pistää torakoita pinoon. Toisinaan siitä on jopa apua, mutta tiellä se ei ole ikinä, mikä on aika poikkeuksellista. Heromanissa muuten kukaan ei oikeastaan ole tiellä. Sarjassa on myös se pakollinen love interest, cheerleader Lina, joka itkee ja ulisee ja on hyödytön, mutta sekään ei ole koskaan tiellä. Se on hienoa. Muita huomionarvoisia hahmoja ovat mm. ihkusekoboltsi Denton-sensei, kaiken paskan vahingossa alulle laittanut alien-otaku, Joeyn sisko Holly, geneerisen sadistinen, mutta silti sympaattinen emopunkkarimimmi, sekä Linan Will-onii-chan eli alien-Rorschach, joka tulee Skruggien vangitsemaksi yrittäessään olla sankari, ja jolle sittemmin tapahtuu jännää. Mainitsemisen arvoinen on myös oikeassa maailmassa jo CIA:n alle jääneen National Intelligence Agencyn eli NIA:n agentti Axel Hughes (jonka seiyuu on muuten Touchi Hiroki). Tämä kahvisieppo on se pakollinen linkki Joeyn ja Valkoisen talon välillä, koska tietenkin sellainen pitää olla, ollaanhan hei sentään Yhdysvalloissa.


Psy ja iso tukka. Ja Joey.

Hahmojen sympaattisuudesta huolimatta ne jäävät kaikki melko pintapuolisiksi. Tietenkään satavarmasti ei voi vielä sanoa mitään, sarja kun ei ole vielä loppunut, mutta 23 jaksosta saa jo aika hyvän käsityksen hahmojen sielunelämän laadusta. Tähän mennessä olemme todenneet, että Joeylla ja Hollylla on isäkompleksi, Linalla on velikompleksi, ja Will teloi Psyn jalan aiheuttaen tämän pysyvän rampautumisen (yhyy, ei voi enää koskaan pelata jenkkifutista, mikä tragedia) and that’s about it. Tietenkin noissa kaikissa asioissa olisi tarpeeksi ainesta, mutta valitettavasti sarja tuntuu seuraavan amerikkalaista linjaa myös siinä, että omiin tunteisiin ei jäädä vellomaan, eli katsojalle ei välity se, mitä siellä päässä on, mikäli siellä jotain on. Monet hahmot myös tuntuvat olevan olemassa vain jotain tiettyä tarkoitusta varten, kuten esim. agentti Hughes, joka ilmeisen kaksijakoisena persoonana olisi hyvinkin mielenkiintoinen tuttavuus, mutta ei, pitää raportoida herra presidentille.


Työnaama ja kahvinaama. Oi Hughes.

Skruggit tosin päihittävät pintapuolisuudessaan kaikki muut. Arana mainitsi tappeluanalyysissään jotain, mitä itse pidän suorastaan animen erityispiirteenä: sympaattinen antagonisti, eli siis kiva pahis. Amerikkalaisissa elokuvissa (varsinkin animaatioissa) on aina ollut mielestäni kaikkein turhauttavinta se, että antagonisti kuvataan usein yksinkertaisesti pahaksi, eikä sen hahmosuunnitteluun uhrata edes sen vertaa aikaa ja energiaa, että pahan toiminnan motiivi voisi olla jotain muuta, kuin ”AHAHAHAHA HALUAN VALLOITTAA MAAILMAN!” Tässä välissä voisin vetää hirveät ragetukset Pokémon The First Movien järkyttävästä jenkkisensuurista Mewtwon hahmokehityksessä, mutta jätän väliin. Tietäkää, se on malliesimerkki amerikkalaisen viihteen pahiskulttuurista, jonka sairaus tulee hienosti esiin, kun katsoo alkuperäisen version jenkkiversion kanssa rinnakkain. Heroman ei tosin pääse edes jenkkipokemonin tasolle torakkaystäviemme persoonallisuudessa. Niiden toiminnalla ei ole mitään motiivia tai edes logiikkaa. Ne hyökkäävät Maahan ilmeisesti valjastaakseen sen omiin taloudellisiin tarpeisiinsa, mutta silti ne vain tuhoavat kaiken, eivät suinkaan yritä hallita. Ne eivät myöskään ole yksilöitä, vaan vain suuri final boss Gogorr edes näyttää erilaiselta, eikä sitäkään ole mitenkään luonteella pilattu. ”Me Skruggit emme hyväksy häviötä, räjäytän tän koko paskan taivaan tuuliin vaan, koska vituttaa”, ja sitä rataa.


Teppelin! Eiku sori, väärä sarja.

Jos unohdetaan Skruggien aivotoiminnan olemattomuus ja se, että ne näyttävät digimoneilta (ja myös kuollessaan muuttuvat munantapaisiksi kapseleiksi, aivan kuten digimonitkin palautuvat digimuniksi), ne ovat oikeastaan aika siistejä pahiksia. Syy tähän on minulta itseltänikin hieman pimennossa, mutta jossain vaiheessa tajusin pelkääväni niitä aivan pirusti. Luulen sen johtuvan suurelta osin sarjan ensimmäisen puoliskon Skrugg-teemamusasta, joka pärähtää soimaan aina, kun paskaa on tulossa niskaan. Eräänlainen Jaws-efekti, voitaisiin kai sanoa. Biisi on todella ahdistava, ja siihen on hyvin onnistuttu luomaan ampiaispesän mieleen tuova pahaenteinen surina, mikä sopii mainiosti Skruggien insektoidiseen luonteeseen. Örkkien ulkoisessa designissahan ei ole mitään järkeä, ne jopa käyttävät tuntosarviaan ruoskina, mutta jokin niissä vain nostaa niskakarvani pystyyn. Ehkä se on vain ajatus voittamattomasta jättiläistorakasta? Että onneksi olkoon vain, ensimmäistä kertaa olen kohdannut pahiksen, jolla ei ole motiivia tai persoonaa, mutta joka silti herättää tunteita (ja vielä näin poikkeuksellisia sellaisia).

Tästä voimmekin kirmata kaunista aasinsiltaa pitkin sarjan äänimaailmaan. Kuten sanottu, näyttelijäkaartista ei löydy kovinkaan suurta innostusta herättäviä nimiä (Touchin lisäksi), eli heihin on turha paneutua sen enempää. Kukaan ei ole huono, muttei mitenkään erityinenkään. Soundtrack sen sijaan sulautuu sarjaan täydellisesti, ei koskaan kiinnitä liikaa huomiota, mutta säestää ja tukee tapahtumia varmasti. Ensimmäinen opening-kappale on Larukun Tetsuyan Roulette, joka on ehkä hirvein kuulemani yksittäinen kappale pitkään aikaan, mutta sitä onneksi kompensoi toinen opening, Kyleen missing, joka taas onkin sitten yksi parhaista pitkään aikaan kuulemistani kappaleista. Poikkeuksellisesti myös molemmat endingit ovat onnistuneet, jopa visuaalisen ilmeensä puolesta. Toinen ending, Mass Alertin My hands for you (Boku no te wa kimi no tame ni) on jopa noussut henkilökohtaisella top 5 ending -listallani kärkikolmikkoon.




Heromanissä on siis aivan järkyttävän paljon paskaa, mutta myös aivan riittävästi hyvää, ja sen paras myyntivaltti on ehdottomasti erilaisuus muuhun animeen nähden. Ylenpalttinen amerikkalaisuus on todella mielenkiintoista (ja etenkin hauskaa), varsinkin kun sen tietää tulevan pääasiassa japanilaisesta näkökulmasta, ja oikeasti melko helposti paskaksi tuomittavissa oleva käsikirjoitus Bonesin taikasauvan alla on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Tunnustaudun siis kohderyhmäksi, vaikka olenkin oikeasti liian vanha ja kotoisin väärältä mantereelta, mikäli oletetaan odotetun kohdeyleisön koostuvan 13-vuotiaista amerikkalaisista pojista, kuten sarjan markkinointi antaa ymmärtää.