Vaikka Zakurosta löytää paljon valitettavaa jo ihan perusasetelman tasolta (ketunkorvaisia puoliyoukaityttöjä taistelemassa pahaa vastaan risuilla, hei come on), en lainkaan kadu sen seuraamista, ja myönnän olleeni itse asiassa aika kikseissäkin. Hahmoista tykkäsin kovasti alusta asti, Susukihotarun ja Rikenin lisäksi Agemaki tietenkin herätti kaikessa geneerisyydessään minussa helliä rakkaudentunteita (oi Sakurai ja nössöääni), eikä Zakurokaan pettänyt minua kollegansa Ookami-sanin tavoin, vaan kultakutri ja tsundereprinsessa jopa ihan oikeasti saivat toisensa. Zakuron lämpeneminen tapahtuu ihastuttavasti asteittain, ja vaikka oikeiden tunteiden pukeminen sanoiksi nolostuttaakin, hän silti vastaa Agemakin rakkaudentunnustukseen, ja menee jopa niin pitkälle, että alkaa pohtia Agemakin isän reaktiota puoliyoukaiminiään. Kun vielä Susukihotaru ja Riken olisivat saaneet samanlaisen hetken, olisin ollut onnellinen. He eivät ehkä tosin sitä tarvinneet, koska heidän tunne-elämänsä on ollut aika selkeä lähes koko sarjan ajan, mutta samanlainen suhteen ns. virallistaminen olisi silti ollut poikaa.
Ah, rakkautta!
Ja sitten muihin aiheisiin. Omalla kohdallani sarja lähti alamäkeen sillä hetkellä, kun Omodaka kidnappasi Zakuron. Minua henkilökohtaisesti viehättää se, että mimmit pistävät pahiksia pinoon ja pojat ovat korkeintaan henkisenä tukena ja silmäkarkkina, todennäköisesti siksi, että asetelma on useimmiten päinvastainen. Mikä minua ei viehätä, on se, että lopussa kuitenkin miehen pitää aina pelastaa nainen. Agemaki ei koe olevansa Zakuron arvoinen, koska on jatkuvasti tämän pelastettavana. Jos tilanne olisi päinvastainen, olisi Zakuro todennäköisesti näennäisesti vittuuntunut avuttomuudestaan, mutta stereotyyppisen kaavan mukaan olisi oikeasti vain otettu ja ratsastaisi mielellään auringonlaskuun Agemakin käsivarsilla. Nyt, koska avuton onkin mies, täytyy hänen todistaa kelpoisuutensa pelastamalla nainen, ennen kuin hän on edes oikeutettu kertomaan tälle tunteistaan. Hohhoi. Sarjan puolustukseksi nousi kuitenkin viimeinen jakso, koska vaikka Agemaki tosiaan herätti Zakuron koomamaisesta tilastaan purkaen näin toivottomalta vaikuttaneen tilanteen, se ei tapahtunut mitenkään ärsyttävän yltiömaskuliinisesti, vaan aika mukavan nössösti, kuten Agemakin hahmolle sopii, ja varsinainen taistelu kaikessa lyhyydessään oli kuitenkin jälleen tilaisuus esitellä Zakuron ylivertaisuutta.
Lopun Omodaka-häsellys oli muutenkin pienoinen pettymys, koska monet ratkaisut tuntuivat varsin juostenkustuilta ja monin paikoin dramatiikka (ja toisinaan myös logiikka) oli hätiköinnin takia tipotiessään. Joidenkin asioiden avoimiksi jättäminen myös ärsytti, kuten vaikkapa muiden puoliyoukaiden kohtalo. Onneksi kyseessä onkin alusta alkaen romantiikkapainotteinen sarja, juoni on siis toissijainen asia.
Kaiken tämän haukkumisen päätteeksi vielä kuitenkin korostan, että todella pidin tästä sarjasta, kaikista sen puutteista huolimatta. Hyvä romanssianime on aina paikallaan, varsinkin näin talven pimeydessä, eikä useiden suosikkeihini lukeutuvien ääninäyttelijöiden läsnäolo myöskään ole pahitteeksi. Romanssianimesta puheen ollen, Zakuro on siinä suhteessa kyllä todellinen helmi, koska kerrankin jotain ihan oikeasti tapahtuu. Olen kurkkuani myöten täynnä vihjailua ja kaipausta ja Kimi ni todoken (johon on ONNEKSI tulossa jatkoa) tyyppisiä loppuratkaisuja, söpö ujous ja kiusaantuneisuus on söpöä vain tiettyyn pisteeseen asti, loputtomiin jatkuessaan se pukkaa vain vituttamaan. Zakuron loppu oli tyydyttävä, ja se on harvinaista.
Nyt odotamme kalsarit solmussa Kuragehimen viimeistä jaksoa, ja sitäkin innokkaammin tammikuun uusia tulokkaita. Hourou Musuko~
0 kommenttia:
Lähetä kommentti