Tutusta, shoujosta ja seksuaalisuudesta

Tuplapostaus, mitä tämä tällainen on?

Princess Tutu on pitkään ollut yksi suosikkisarjoistani, jonka katsomista myönnän tosin vältelleeni harrastuksen alkutaipaleella ennakkoluulojen vuoksi. Tällä hetkellä se on yksi niistä harvoista sarjoista, jotka olen katsonut alusta loppuun useamman kuin yhden kerran, ja se edelleen on yhtä vaikuttava joka kerta. Ellei vaikuttavampi, koska koen ymmärtäväni siitä aina vain enemmän.



Sarjan päähenkilönä toimii Ahiru (suom. ”ankka”), balettikoulua käyvä 13-vuotias tyttö, jolle selviää jo ensimmäisessä jaksossa, että hän onkin oikeasti ankka, jonka tarinan sadistinen kertojahahmo ja alullepanija Drosselmeyer on muuttanut ihmiseksi käyttääkseen häntä tarinansa traagisena sankarittarena. Drosselmeyer on kuollut kirjailija, jonka kirjoitukset käyvät toteen, ja jonka olemassaolon tarkoitus on saattaa päätökseen keskenjäänyt tarina. Hänen voimansa ansiosta koko sarjan universumi on muokkautunut palvelemaan vain tätä tarkoitusta, sisältäen paljon satumaisia elementtejä ja luoden klaustrofobisen tunnelman kaupungissa, jonka massiivisten muurien toiselle puolelle ei pääse. Drosselmeyerin tarinan keskiössä on Mytho, surusilmäinen prinssi, joka on muinaisessa taistelussa hirviökorppia vastaan joutunut iskemään miekan omaan sydämeensä, murtaen sen pieniksi sirpaleiksi, jotka ovat levinneet eri puolille tapahtumien näyttämönä toimivaa kaupunkia. Kukin sirpale edustaa eri tunnetta, ja ilman sydäntään Mytho onkin kylmän tunteeton ja välinpitämätön. Ahirun tehtävä on palauttaa sydän sirpale kerrallaan, taianomaisen Princess Tutun hahmossa.

Muita keskeisiä hahmoja ovat Mython tyttöystävä Rue, joka lähinnä käyttää hyväkseen Mython välinpitämättömyyttä, sekä Mython possessiivinen ystävä Fakir. Molemmat yrittävät estää Tutua palauttamasta prinssin sydäntä – Rue siksi, että hän pelkää menettävänsä Mython, ja Fakir siksi, että hän pelkää historian toistavan itseään ja hirviökorpin palaavan. Myös Ruella ja Fakirilla on roolinsa Drosselmeyerin tarinassa. Fakirin rooli on ritari, jonka on määrä kuolla puolustaessaan prinssiä, kun taas Rue edustaa hirviökorppia, jonka tyttäreksi hän myös itseään luulee. Molemmat heistä taistelevat aktiivisesti roolejaan vastaan, mikä nouseekin yhdeksi sarjan keskeisistä teemoista – tarinan sisäisen tarinan murtaminen ja ennalta päätetyn juonen suunnan muuttaminen on lopulta lähes jokaisen hahmon todellinen päämäärä.

Princess Tutussa on runsaasti viittauksia erilaisiin tarinoihin, näistä ilmeisimpinä tarina rumasta ankanpoikasesta ja Joutsenlampi, jotka molemmat liittyvät keskeisesti juonen kulkuun ja näkyvät myös konkreettisesti toteutuksessa mm. musiikin ja hahmojen nimien muodossa. Ei myöskään ole sattumaa, että Tutun vaatteet muistuttavat erehdyttävästi Joutsenlampi-baletissa yleisesti käytössä olevaa joutsenen puvun mallia. Monet hahmot myös pohjautuvat suoraan Joutsenlammen vastaaviin hahmoihin, kuten hirviökorppi, joka on kuin ilmetty von Rothbart, joka myös usein kuvataan suuren korpin tai petolinnun muodossa. Ahiru ei kuitenkaan ole Joutsenlammen Odettea vastaava hahmo, vaan muistuttaa enemmän rumaa ankanpoikasta, jonka ei kuitenkaan tarvitse muuttua kauniiksi joutseneksi saavuttaakseen tavoitteensa ja saadakseen hyväksynnän, vaikka hän – ja varsinkin Drosselmeyer – niin aluksi olettaakin.

Tämän postauksen pohjana toimii koulutyö, ns. ”diskurssianalyysi”, josta en ole vieläkään ihan varma, teinkö sen mitenkään oikein, mutta sinne meni joka tapauksessa. Tästä johtuu siis välillä turha selittely ja epäjohdonmukainen kirjoitusasu jne. Lähtökohtaisesti haen vastausta kysymykselle ”Millaisen seksuaalisuuden mallin Princess Tutu tuottaa kohderyhmälleen?” Ensimmäiseksi täytyy tietenkin määrittää tämä kohderyhmä. Visuaalisen ilmeensä perusteella – tietenkin animen konventioita tulkiten – Tutu on selkeästi shoujo-sarja, eli siis suunnattu pääasiassa nuorille tytöille, ja tähän viittaavat hahmojen ulkomuodon lisäksi monet muutkin sarjassa esiintyvät elementit, joita pidetään feminiinisinä – näistä selkeimpänä jatkuvasti läsnä oleva baletti kerronnan keinona. Kohderyhmä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, koska animeharrastuksen piirissä tunnetusti ainakin länsimaissa kaikki katsovat kaikkea, ja minulla henkilökohtaisesti on myös taipumus tulkita oikeasti hyvä shoujolta näyttävä sarja seineniksi. Oletetaan nyt kuitenkin Princess Tutun kohderyhmän olevan 12-15-vuotiaat tytöt.

Princess Tutu tarjoaa hyvin selkeästi kaksi erilaista seksuaalisuuden mallia – hetero- ja panseksuaalisen. Vaikka Ahiru loppujen lopuksi kiintyykin Fakirin perinteiseen maskuliinisuuteen, voidaan hänen suhteensa muihinkin hahmoihin nähdä seksuaalisina, tästä kirkkaimpana esimerkkinä suurimman osan sarjasta Ahirun pääasiallisena romanttisena intressinä toimiva Mytho.



Mytho saa osakseen Ahirun ja muiden balettikoulun tyttöjen jakamattoman huomion. Mython voidaan nähdä manifestoivan luonteensa puolesta tietynlaista stereotyyppistä feminiinisyyttä – herkkyyttä, haavoittuvaisuutta, melankoliaa, heikkoutta – jotka toki ovat piirteitä, joita myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa naisten usein odotetaan toivovan miehiltä, joskin vaihtelevissa mittakaavoissa ja usein paradoksaalisesti ylilyödyn maskuliinisuuden rinnalla. Nämä piirteet ovat Mythossa ulkonäköä myöten ylikorostetut ja samalla idealisoidut, viitaten näin perinteisen heteronormatiivisen ajattelun ulkopuolelle siinä, mikä on seksuaalisesti viehättävää nuoren tytön näkökulmasta. Feminiinisyyttä korostaa myös Mython korkea ja hento puheääni (Yanagi Naoki), sekä lähinnä vaikerrukselta kuulostava puhetapa. Tämä erottuu varsin selkeästi verrattaessa Mythoa Fakiriin, hänen vastakohtaansa – Fakirin ääninäyttelijänä toimiva Sakurai Takahiro on tunnettu nimenomaan karismaattisten ja maskuliinisten sankarihahmojen äänenä, eikä Fakir ole poikkeus.



Kuten mainittu, Fakir on Mython vastakohta joka suhteessa. Siinä missä Mytho on passiivinen ja välinpitämätön, on Fakir aggressiivinen ja intohimoinen. Fakir on myös sarjan maskuliinisimpia hahmoja – valitun tyylin rajoissa, tietenkin. Sarjan alussa Fakir esitetään jäykkänä ja vihamielisenä, mutta sympatiapisteet nousevat heti, kun hänestä näytetään ns. ”pehmeitä puolia”, eli emotionaalisuutta. Vasta tämä perinteisesti feminiininen ominaisuus luo Fakirista tarinan varsinaisen miespuolisen sankarihahmon, mikä jälleen tukee ajatusta feminiinisen miehen ihailusta. Fakir kuitenkin pysyy koko ajan Ahirua vahvempana, ja tuntee tarvetta suojella tätä, ottaen näin perinteisen miehen paikan parin keskinäisessä dynamiikassa, toisin kuin Mytho, jonka auttamisen ja hoivaamisen ympärille koko sarjan juoni rakentuu. Koska Fakir ja Mytho toimivat molemmat Ahirun romanttisina intresseinä, voidaan nähdä Ahirun sisällä olevan käynnissä tietynlainen seksuaalinen kamppailu maskuliinisen ja feminiinisen välillä. Mukaan voidaan ottaa vielä Rue, jota kohtaan Ahiru tuntee lähes seksuaalista ihailua tämän kauneuden ja tanssitaitojen vuoksi. Sarjassa tanssitaan myös useampi kahden naisen pas de deux, jotka ovat luonteeltaan hyvin romanttisia ja toisinaan eroottisia.



Mielenkiintoinen on myös Mython ja Ruen suhde. Suurimman osan sarjasta Rue on suhteen aktiivinen osapuoli, ja osoittaa toisinaan voimakastakin aggressiivisuutta. Hän ohjailee Mython liikkeitä ja puheita suorastaan alistavasti. Kuitenkin menettäessään Mython passiivisen suostumuksen tämän tunneskaalan laajentuessa, hänestä itsestään tulee perinteinen ”neito pulassa”, jonka loppujen lopuksi koko sydämensä takaisin saanut ja näin yhtäkkiä vanhanajan maskuliiniseksi satuprinssiksi muuttunut Mytho pelastaa prinsessakseen. Tässä tapauksessa viesti on selvä – Ruen maskuliininen kontrolloiva käyttäytyminen laitetaan kuriin ja parin keskinäinen valtasuhde noudattaa yhteiskunnan konventioita. Tämä sama viesti esitetään myös alkupään jaksoissa esiintyvän Arikuimin – suuren balettia tanssivan muurahaiskarhutytön – muodossa. Arikuimi vaatii Mythoa seurustelemaan kanssaan, mihin tämä tietenkin suostuu, koska hän ei välitä mistään. Arikuimi on hyvin possessiivinen ja maskuliininen, hän jopa kantaa Mython paikasta toiseen prinsessaotteella. Tämä käyttäytyminen esitetään vastenmielisenä, samoin kuin koko Arikuimin hahmo myös ulkoisesti.

Hahmojen keskinäiset suhteet ja mieltymykset siis tuntuvat muuttuvan sarjan mittaan panseksuaalisista heteroseksuaalisiksi, ja valtasuhteet monipuolisista konservatiivisiksi. Kiinnostavaa on se, ettei sarjan visuaalinen ilme tue tätä tulkintaa. Suurisilmäiset ja sirot mieshahmot eivät ulkoisesti juurikaan eroa sarjan naishahmoista muuten, kuin pituutensa perusteella. Tästä nousee se suurempi kysymys, että miksi shoujo-animessa miehet näyttävät tytöiltä, ja minkälaista viestiä sen on tarkoitus kohderyhmälle välittää. Vaikutus näkyy ainakin japanilaisen nuorisokulttuurin miesihanteessa – suuri osa musiikkiyhtyeistä, malleista ja muista nuorista miespuolisista julkisuuden henkilöistä pyrkii luomaan mahdollisimman androgyynisen tai suoraan feminiinisen imagon – osa jopa pukeutuu naisiksi, tehden kuitenkin jatkuvasti selväksi sen, että he todella ovat miehiä, eli kyse ei ole sukupuolen varioimisesta. Tästä herää ajatus, että tavoitteena on perinteisen seksuaalisuuden ja sukupuolenilmaisun kumoaminen, osittain kenties myös feministisistä lähtökohdista. Princess Tutussa hahmojen ulkoinen epäkonventionaalisuus tuntuu olevan tarkoituksellisessa ristiriidassa lopun konservatiivisuuden kanssa, ikään kuin kritiikkinä, ihaillen panseksuaalisuutta ja purkaen sukupuolen kuvitteellista binaarista rakennetta, jota itse juoni kuitenkin tukee.