Voisin tässä kohtaa loikata bandwagoniin ja mainita jotain Tsubasan luotsaamasta Anime-lehdestä, ja mielipiteeni siitä on varmasti helposti arvattavissa – ainakin, mikäli sattuu tietämään, että Anime entisessä olomuodossaan oli minulle melko yhdentekevä tapaus. Jutut harvemmin kiinnostivat sen vertaa, että olisin jaksanut paneutua jotenkin enemmän, kuin pikaisesti silmäilemällä lehden sisällysluettelon koulun kirjastossa. Nyt, kiitos tarkemmin rajatun, ajankohtaisemman ja kantaaottavamman sisällön, saatan jopa – drumroll please – tilata kyseisen lehden! (No niin, ketä pitää nuoleskella, että pääsisi tekemään kuvituksia tai työharjoitteluun keittämään kahvia?)
Mutta, näin tylsähkön kauden puitteissa katselen mielelläni elokuvia.
Ibara no Ou -King of Thorn- on Iwahara Yuujin mangaan (jota en ole lukenut) perustuva elokuva, jonka saamista katsottavaksi olenkin jo hyvän aikaa odotellut. Kuten olen aiemmin maininnut, leffat ovat minulle sarjoja mieluisampaa katsottavaa, joten olen yleensä melko pähkinöinä aina, kun jotain uutta on näköpiirissä.
Maailmaa järkyttää ACIS-virus, tuttavallisemmin Medusa, joka saa kantajansa muuttumaan kiveksi, eikä parannuskeinoa ole. 160 tartunnan saanutta ihmistä eri puolilta maailmaa pääsevät mukaan Cold Sleep –operaatioon, jossa heidät jäädytetään kapseleihin odottamaan hoitokeinon löytymistä. Herätessään he huomaavat, ettei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan - kapselien säiliönä toimiva laitos on piikikkäiden köynnösten peitossa ja täynnä erilaisia hirviömäisiä otuksia, jotka pistävätkin poskeensa heti alkuvaiheessa suurimman osan vastaheränneistä ihmisistä. Jäljelle jää lopulta vain seitsemän. Nämä seitsemän lähtevät selvittämään, mitä oikein on tapahtunut ja miten he pääsevät pois.
Tässä vaiheessa on katsoja itse jo muodostanut päässään oman käsityksensä tapahtumien kulusta, ja se mitä todennäköisimmin on useissa scifijutuissa käytetty varsin epäomaperäinen postapokalyptinen ”oho me nukuttiinkin miljoona vuotta ja evoluutio on vähän pompannut” –tyyppinen ratkaisu, jota hahmot itsekin pohdiskelevat. Tämän suhteen yllätyin hyvin positiivisesti – nukuksissa ollaankin oltu vasta 48 tuntia. Mitä helvettiä?
Tästä alkaa kaikki jännä. Juonesta itsessään on aika vaikeaa kertoa mitään spoilaamaatta täydellisesti, ja se olisi tässä tilanteessa vähän ikävää, ottaen huomioon, että yllätyksellisyys on yksi koko elokuvan vahvimmista piirteistä. Yllätyn hyvin harvoin katsoessani yhtään mitään, ja Ibara no Ou yllätti minut täysin puun takaa tulevilla käänteillään ainakin kolmesti, ja se on jo aika paljon yhdessä elokuvassa. Katsojaa johdatellaan tietoisesti tietynlaisiin olettamuksiin, ja sitten nämä olettamukset osoitetaan vääriksi yhdellä lauseella, eikä tästä huolimatta synny vaikutelmaa epäjohdonmukaisuudesta. Okei, loppua kohti alkaa kyllä meno mennä melko naurettaviin sfääreihin, ja koko hommaa vaivaa scifille varsin tyypillinen piirre, eli epäloogisuus, ja näin loppuratkaisu (mikäli sitä siksi voi kutsua) on kaikessa absurdiudessaan melko laimea ja tunneköyhä, mutta on se vain silti aivan helvetin hienoa katsottavaa.
Elokuvan varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Ishiki Kasumi, jonka suhde hänen kaksoissisareensa Shizukuun on elokuvassa keskeisessä roolissa. Heidän vanhempiensa kuoltua Medusaan on Kasumin jo valmiiksi kompleksinen suhde Shizukuun saanut yhä pakkomielteisempiä sävyjä. Siskoksista vain Kasumi on mukana Cold Sleep –operaatiossa, mutta hän vastustaa alun perin voimakkaasti osallistumistaan, koska ei halua elää ilman Shizukua. Loput kuusi keskeistä hahmoa palvelevat tietämättään myös kukin jotakin tiettyä tarkoitusta, joka liittyy olennaisesti Kasumin ja Shizukun symbioosiin.
Koska juonesta tai hahmoistakaan ei voi juuri puhua spoilaamatta olennaisesti, jäävät jäljelle elokuvan ulkoiset avut. Animaatio on pääosin sulavaa ja kaunista, erityisesti kiinnitän huomiota suunliikkeisiin, joihin on oikeasti jopa kiinnitetty toisinaan jotain huomiota, mikä on melko harvinaista animessa. Sunrise tuntuu ylittäneen itsensä. Animaatioon tosin liittyy yksi valtavan häiritsevä ja suorastaan vituttava seikka, nimittäin tietokoneanimaation tunkeminen ihan joka paikkaan. Ei siinä mitään, että autot, helikopterit ja kumppanit on tietokoneanimoitu, se on aika yleistä, mutta kaikki hirviöt menevät myös samaan kökkökategoriaan, ja mikä pahinta, aina, kun kohtauksessa on hirviö tai jokin muu CGI-kikka, on myös ihmiset tietokoneanimoitu. Ja se ei näytä hyvältä. Se näyttää suorastaan oksettavalta. Onneksi näitä hetkiä ei ole mitenkään järkyttävän paljon, eli muun animaation loistavuus riittää vielä kompensoimaan.
Tämä ei ole hyvä.
Visuaaliseen puoleen liittyvät myös taustat, jotka suoraan sanoen tappavat minut. Tuollaisilla taustoilla ei haittaisi, vaikka koko elokuva olisi tehty pala-animaatiolla ja kertoisi halinallejen kevätpiknikistä. Kauneus, se riipii sydäntä.
Myös äänimaailma ansaitsee maininnan. Musiikki ei ole mitään erityistä, mutta läpi elokuvan kulkeva perusmelodia jää aivan takuulla soimaan päähän. Se myös luo surumielisyydellään hyvin mielenkiintoisen tunnelman, joka tekee elokuvan tapahtumista varsin unenomaisia. Mukana on myös melko nimekäs seiyuu-kaarti, pääroolissa ihana ja tällä hetkellä ihan kaikkialla vikisevä Hanazawa Kana, taustalla mm. Morikawa Toshiyuki, Miki Shinichirou ja Oohara Sayaka.
En tosiaan ole alkuperäisteosta lukenut, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut, varsinkin, kun olen kuullut puhuttavan sen eroavan elokuvasta varsin dramaattisesti. Lukulista, se kasvaa vaan...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti