Mistä on pienet tytöt tehty?

Kuten on ehkä tullut selväksi, Hourou Musuko (Wandering Son) on tämän kauden Se Sarja, jota onkin sitten odoteltu jo melko kauan. Se perustuu Shimura Takakon mangaan, josta on tähän mennessä ilmestynyt vähän yli 90 lukua, ja joka on yksi suosikkisarjakuvistani. Spoilereita edessä.


Vasemmalta oikealle: Chiba, Mako, Nitori, Sarashina, Takatsuki, Sasa.

Manga alkaa, kun toinen päähenkilöistä, Nitori Shuuichi, muuttaa uudelle paikkakunnalle ja opettaja sekoittaa hänet hänen siskoonsa Mahoon ensimmäisenä koulupäivänä viidennellä luokalla paikallisella ala-asteella. Omaan luokkaansa päästyään Nitori tutustuu Takatsuki Yoshinoon, pitkään ja poikamaisesti pukeutuvaan ja käyttäytyvään tyttöön, jota muu luokka kutsuu Takatsuki-kuniksi. He huomaavat melko nopeasti, että heillä on jotain yhteistä.



Ja ylläripylläri, sarjassa on siis kyse sukupuoli-identiteetistä.

Transsukupuolisuus ja sukupuolen variointi sinänsä on varsin vähän käsitelty aihe missään vähänkään viihteellisessä, ja animessa se yleensä tuppaa rajoittumaan trappeihin, eli kyse on lähinnä fanservicestä tai komedisesta elementistä. On toki muitakin tapauksia, mutta suurin osa niistä ei erotu edukseen, vaan päinvastoin – tästä esimerkkinä vaikkapa Juuichinin iru!:n (jonka elokuvaversio on nähty Suomenkin televisiosta) Frol, joka on kotoisin planeetalta, jonka asukit ovat sukupuolettomia tiettyyn ikään saakka. Frol on sataprosenttisen varma siitä, että hän on mies, ja hänestä myös sellainen tulee – kunnes hän rakastuu mieheen, ja päättääkin sitten ruveta naiseksi, jotta voisi olla tämän miehen kanssa. Eh. Onneksi on niitä parempiakin esimerkkejä, kuten vaikkapa Moyashimonin Kei tai Tokyo Godfathersin Hana, joka tosin on myös koominen hahmo, mutta pohjimmiltaan vakavastiotettava nainen.

Yksi itseäni paljon häiritsevä seikka aiheen käsittelyssä on se, että yleensä – teoksen alkuperämaasta riippumatta – kuvattavat sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevat henkilöt ovat transnaisia (miehen ruumiiseen syntyneitä), ikään kuin transmiehiä ei olisi olemassa ollenkaan, saati sitten sukupuolettomiksi tai monisukupuolisiksi identifioituvia. Poikkeuksia tähän keksin tähän hätään kaksi, Boys don’t cry –elokuvan, joka perustuu tositapahtumiin, ja L-koodin, joista jälkimmäinen vituttaa ihan vain sen takia, että siinä transmiehet rinnastetaan homoseksuaalisiin naisiin, mikä omalla kokemuksellani ei ole kovin osuvaa, ja on myös yleinen transihmisten kohtaama ongelma (transnaisia pidetään vain ylivietyinä homoina jne.).



Tässä Hourou Musuko vetää voiton kotiin. Nitori tuntuu olevan tyypillinen transtyttö, ja Takatsuki transpoika. Sanon ”tuntuu olevan” siksi, että he ovat vielä aika epävarmassa tilanteessa itsensä kanssa, ja todellinen identiteetti on vasta muotoutumassa. Sarja seuraakin heidän kehitystään, vastoinkäymisiään ja läpimurtojaan itsensä etsinnässä. Mangan alkaessa Nitori ei ole koskaan uskaltanut pukeutua naistenvaatteisiin, eikä Takatsukikaan ole varsinaisesti esiintynyt poikana, vaikka kieltäytyykin pukeutumasta tyttömäisiin vaatteisiin, joita hänen äitinsä hänelle jatkuvasti ostaa. Ajan kuluessa he alkavat yhdessä kokeilla rohkeutensa rajoja mm. lähtemällä vieraalle paikkakunnalle haluamiinsa vaatteisiin pukeutuneina. He tapaavat omalle kehitykselleen merkittäviä ihmisiä, kuten aikuisen transnaisen Yukin, joka onkin ensimmäinen aikuinen, jonka kanssa he ovat aiheesta keskustelleet, ja josta tulee varsinkin Takatsukille hyvin tärkeä. Nitori saa lisäksi tukea luokkatoveriltaan Chibalta (joka myös antaa hänelle omia vaatteitaan), ja myöhemmin toiselta luokkatoveriltaan Makolta, joka itsekin haaveilee naiseudesta.



Vastoinkäymisiäkin tietenkin riittää, kuukautisista koulutovereiden pilkkaan, ja ne usein onnistuvat lannistamaan. Varsinkin omassa ruumiissa tapahtuvat muutokset järkyttävät ja suistavat epätoivoon. Puberteetti tulee väkisin, pelko siitä, ettei mene läpi painaa päälle ja valinnan aika on käsillä. Tämä kaikki on kuvattu ihastuttavan realistisesti kaikessa kauheudessaan, ja itseltäni ainakin tirahti kyynel jos toinenkin Nitorin huomattua äänensä murtuvan. Hirveiden hetkien vastapainoksi on onneksi myös suuria läpimurtoja, jotka saavat lukijan vinkumaan riemusta. Katsokaa vaikka Takatsukin ilmettä, kun hän tajuaa, että bindereitä on olemassa:



Juuri Hourou Musukon realistisuus tekee siitä niin loistavan. Aihe koskettaa henkilökohtaisella tasolla niin itseäni kuin useita ystäviäni, ja on upea tunne lukea jotain ja todeta, että juuri tuolta minusta on tuntunut, tai juuri tuollaista se ihminen silloin puhui. Tärkeää tässä suhteessa on omalla kohdallani ainakin se, että Takatsuki ja Nitori molemmat epäilevät itseään aika ajoin, ja ovat aidosti hämillään, vihaisia ja peloissaan, eikä mikään ole yksinkertaista tai itsestään selvää. Ainoa kritiikin paikka on ehkä siinä, että hahmot käsittelevät asiaa varsin kypsästi ikäänsä nähden, mikä ei tunnu kovin realistiselta, mutta tämä onneksi tasaantuu sitä mukaa, kun he kasvavat.



Jospa sitten muutama sana animesta, jonka ensimmäinen jakso on pamahtanut markkinoille. Suoraan sanottuna se oli minulle mangaa lukeneena pienoinen pettymys. Se alkaa melko omituisesti yläasteen alusta, eli kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Toistaiseksi kyseenalaistan todella tämän ratkaisun järkevyyden, koska nyt iso osa hyvin tärkeästä hahmokehityksestä ja eri hahmojen välisistä suhteista täytyy kuvata toistuvilla flashbackeillä, joita ensimmäisen jakson alkupuolella oli jo melko runsaasti, tai sitten juonta on yksinkertaisesti muutettava. Jaksossa oli huomattavia muutoksia mangan vastaavaan ajankohtaan verrattuna, ja uskon saman linjan jatkuvan – tämä on tietenkin myös toivottavaa, koska flashbackit ovat perseestä. Minua myös hieman kiinnostaa, mitä mangaa tuntemattomille tuosta jaksosta jäi käteen, koska itsellenihän toki kaikki oli aivan selvää ja kaikki hahmot ja heidän historiansa olivat tuttuja, mutta mitään pohjustusta oikeastaan millekään tai kellekään ei tuntunut erityisemmin tapahtuvan.

Visuaalisesta ilmeestä pidän kovasti. Hahmojen väritykseen on selvästi yritetty tuoda Shimuran omaa hempeää väritystyyliä, ja sama sumuisuus ja vaaleus jatkuu myös taustoissa melko toimivasti. Valon muuttuessa päivästä iltaan ja yöhön, muuttuvat taustat vähemmän häilyväisiksi ja niistä tulee melko henkeäsalpaavia, jopa siinä määrin, että animaation ajoittainen vähäinen määrä ei juurikaan häiritse. Lopputulos on mielestäni uskottavampi Shimurana, kuin J.C.Staffin versio Aoi Hanasta (joka tosin on loistava anime tästä huolimatta).




Animen äänimaailma on myös mielestäni hyvin toimiva, joskin melko yksitoikkoinen. Lempeä pianonpimputtelu yhdessä pehmeän kuvan kanssa luo aika mielenkiintoisen kontrastin varsinaisen aiheen rankkuuden kanssa. Ääninäyttelijöistä on yhden jakson perusteella paha sanoa paljon, mutta haluan ehdottomasti ylistää Nitorin roolissa debyyttinsä tekevää juuri 14 vuotta täyttänyttä Hatakeyama Kousukea, jonka suoritus on melko täydellinen Nitori kaikin tavoin, joskin kokemattomuus toki paistaa hieman läpi.

Joten joo, mangaan verrattuna Hourou Musukosta löytyy paljonkin outouksia, joista en kovasti välittäisi, mutta tämän kauden yleisen keskinkertaisuuden valossa se on edelleen Se Sarja, ja odotan jatkoa innolla. Vaikka huomattavasti suuremmalla innolla odotan mangaan uutta lukua. Anime kuitenkin tavoittaa laajemman yleisön, ja onkin mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua se tulee herättämään. Tähän mennessä olen lähinnä ollut pettynyt ihmisten kapeakatseisuuteen ja yleiseen rölläämiseen, mutta tilanne toivottavasti tulee muuttumaan. Tämä ei nimittäin ole ”trap-paskaa”.