Got no tolerance

Anohana, kukista ja kyynelistä

2011-06-29T15:15:00.006+03:00

Koen tarpeelliseksi kirjoittaa jotakin Anohanasta, mutten jostain syystä lukuisista yrityksistä huolimatta saa itsestäni ulos mitään jäsenneltyä tai kieliopillisesti ymmärrettävää tekstiä aiheesta. Lyhyesti siis.

En muista, onko mikään sarja herättänyt minussa samanlaisia tunnereaktioita, kuin ne, joita Anohanan ansiosta joka viikko sain kokea. Kaveriporukoiden kasvukertomukset ovat fiktiossa sydäntäni todella lähellä olleet aina, mutten tosiaan muista koskaan törmänneeni yhtä hyvin toteutettuun aihetta käsittelevään animeen, vaikka länsimaisessa viihteessä se onkin hyvin yleisesti esiintyvä teema. Anohana itse asiassa on animena todella poikkeuksellinen monellakin tavalla, erityisesti hämmästyttävän aitojen ja raa’asti tuntevien henkilöhahmojensa osalta, enkä oikeastaan löydä juuri mitään sarjaa, johon sitä vertaisin. Mieleen nousee lähinnä länsimaista viihdettä, Stand by me:stä Kuolleiden runoilijoiden seuran kautta Skinsiin, mutta ei täältäkään löydy mitään täysin vastaavaa. Hui kutsui sitä melodramaattiseksi, mutta olen kai itse omissa ihmissuhteissani kohdannut sen verran epäuskottavan dramaattisia käänteitä, että nielin kyllä kaiken täysin mukisematta.

Kuten kaikkien tulisi tietää, kertoo sarja siis lapsuudenystävysten Jintanin, Anarun, Yukiatsun, Tsurukon ja Poppon yrityksestä toteuttaa Jintanille ilmestyneen edesmenneen Menman viimeinen toive ja näin käsitellä hänen kuolemansa aiheuttama trauma, joka hallitsee edelleen jokaisen elämää, toisten näkyvämmin kuin toisten.

Tsuruko, Yukiatsu, Menma, Jintan, Anaru, Poppo.

Sarjahan on täysin hahmovetoinen, ja varsinaiset tapahtumat ovat melko merkityksettömiä hahmojen tunnereaktioiden rinnalla. Suurin osa tapahtumista koetaan Jintanin näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilö ei loppujen lopuksi jää etäiseksi, vaan kaikkien päänsisäinen maailma tulee suorastaan harvinaisen hyvin tutuksi. Kaikkiin hahmoihin ei rakastu ensimmäisessä jaksossa, mutta viimeiseen mennessä ainakin itse huomasin eläväni jokaisen kaikissa tunnetiloissa täysillä mukana.

Hahmoista helpoiten luettavissa on sisäisen monologinsa vuoksi melko itsestään selvän Jintanin jälkeen Anaru, joka alusta asti näyttää tunteensa varsin avoimesti kaikille, usein itse tiedostamattaan. Anarun pintapuoliset tunnereaktiot myös ovat päähenkilöjoukon näkyvimmät, mikä tekee hahmosta helposti samastuttavan ja alun perin ehkä myös joukon sympaattisimman. Toki Anaru on myös aivan helvetin kuuma, mikä tietenkin lisää hänen viehättävyyttään. Joukon toiseksi kuumin on luonnollisesti josou-otoko Yukiatsu, joka aluksi vaikuttaa hieman psykoottiselta, ja onkin loppujen lopuksi ehkä porukan pimein yksilö ja näin kaikessa kompleksisuudessaan mitä hurmaavin. Yukiatsu on sarjan ainoa hahmo, jonka kohdalla olin jonkin aikaa hieman huolissani, että tuleeko hänestä oikeasti yhtä rakastettava kuin muista, mutta hyvin pian onneksi tapahtui mekko ja peruukki, joilla minut tunnetusti saa puolelleen vaikka hirvein psykopaattimurhaaja, ja viimeisten jaksojen tunnepurkaukset viimeistelivät hahmon täydellisyyttä hipovaksi.

Jos hahmoista pitäisi sanoa jotakin negatiivista, olisi ainoa puute oikeastaan Poppo. Hänen olemistaan hallitsee läpi sarjan showmiesrooli, jonka hän on defenssinään kehittänyt välttääkseen asioiden todellista kohtaamista, mikä sinänsä on uskottavaa, mutta kyseinen rooli alkaa rakoilla vasta viimeisessä jaksossa, jonka suorastaan hysteerisessä kliimaksissa se murenee täysin. Ennen tätä Poppon sielunelämästä saa valitettavan vähän irti, ja näin hahmoon ei muodostu ihan samanlaista syvää tunnesidettä kuin muihin, vaikka hänestä onkin mahdotonta olla pitämättä hänen hyväntuulisuutensa ja emotionaalisen helppoutensa vuoksi. Poppoa ei myöskään näytetä omissa oloissaan juuri lainkaan, toisin kuin muita hahmoja, mikä on sääli ja jättää hänet hieman muita vieraammaksi.

Ulkoisesti Anohana on moitteettomasti toteutettu. Animaation laatu heittelee jonkin verran, mutta pysyy vähintään keskivertona myös huonoimpina hetkinään, ja äityy usein jopa poikkeuksellisen sulavaksi ja kauniiksi. Hahmojen ulkonäössä ja liikkeissä näkyy selkeästi hahmosuunnittelija/animaatio-ohjaaja Tanaka Masayoshin kädenjälki, ja varsinkin hahmojen sivuprofiileista ja silmistä tulee heti mieleen Toradora ja Katekyo Hitman Rebornin animesovitus. Soundtrack tukee hyvin sarjan rytmiä ja korostaa kauniisti kunkin hetken tavoiteltua mielentilaa. Opening-kappale animaatioineen on suorastaan täydellinen (sitä paitsi Galileo Galilei on jo jonkin aikaa ollut Wolf-universumin ihkupihkuin bändi), eikä endingkään ole lattea tai tylsä, vaan pikemminkin pieni kliimaksi jokaisen jakson lopussa. Ääninäyttelijät myös suoriutuvat rooleistaan vakuuttavasti, ja olihan sinne omia suosikkejani mahtunut mukaan yksi jos toinenkin.

Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson nähtyäni sarjassa ylistin, pätee sarjan jokaiseen jaksoon, ja viimeiseen viisinkertaisena. Yksikään jakso ei tunnu tarinan kannalta turhalta, ja kaikissa selviää hahmoista ja heidän menneisyyksistään jotain uutta. Erityisen tyytyväinen olin loppuun, josta en ollut uskaltanut odottaa liikoja, sillä nykyään edes siedettävä loppu tuntuu olevan todellinen harvinaisuus. Nyt kuitenkin huomasin itkeväni silmät punaisina kaksi viimeistä jaksoa alusta loppuun, ja varsinkin viimeisen jakson ensimmäinen kliimaksi oli suorastaan täydellinen jokaisen hahmon vuorotellen puhjetessa itkuun ja purkaessa tuskiaan.

Lopuksi voisin rohkeasti kutsua Anohanaa täydelliseksi animeksi. En tosiaan muista olleeni näin vaikuttunut mistään sarjasta vuosiin. Ensi kautta odotellessa, sinnekin kohdistuu aika suuria odotuksia, eikä vain Natsume Yuujinchoun kauan odotettuun kolmanteen tuotantokauteen.

Vielä yksi conraportti desu.

2011-06-20T18:08:00.003+03:00

Huom! Tämän kirjoituksen lopussa on kuva, jota ei sovi silmäillä niuholla työpaikalla tai muuten sellaisessa ympäristössä, jossa lonkerot ja anatomisesti perseellään killuvat tissit voivat loukata jonkun siveyttä.

Saavuin Desuun jokseenkin ilman henkistä valmistautumista samalla periaatteella kuin aina ennenkin, eli kunniavieraat mennään katsomaan, yöllä ei nukuta ja pääasiassa vilkuillaan kateellisina muiden sosiaalisia elämyksiä. Tulinkin paikalle mukavasti noin miljoona vuotta kestäneen bussimatkan jälkeen (ai niin, kaikkialta ei tosiaan ole Lahteen yhtä lyhyt matka kuin Helsingistä) katsomaan Tadanon ja Matsushitan haastista, josta päällimmäisenä jäi mieleen pinnalliseen tapaani Tadanon käsittämätön söpöys ja Matsushitan kaunis ääni. Puheenaiheethan olivat paljon animaation tuotantovaiheisiin liittyviä, joten itselle ennalta tuntematonta materiaalia oli aika niukasti. Ehkä vähän henkilökohtaisempia kysymyksiä olisi voinut olla? No jaa, ihan mukava ja hauska se hetki se oli kuitenkin, mutta pahin puute oli kyllä se, ettei Tadano päässyt piirtämään missään vaiheessa, vaikka odotin sitä ehkä Matsushitan taiteiluja enemmän (vaikka nekin toki olivat hauskoja). Lopun janken-turnaus oli ehkä pöhköhauskointa pitkään aikaan, vaikka kuolinkin ekalla joka kerta. Myötävitutushetki tosin tuli, kun huutoyrityksestäni huolimatta ainakin yksi parvella osallistunut tyyppi ei ehtinyt lavalle ennen finaalikierroksen alkamista, vaikka yritti kovasti pyytää odottamaan.

Tadanon ja Matsushitan jälkeen seurasi hetkellinen lagaus, jonka päätteeksi livahdin seurani kanssa Animeharrastus silloin ja nyt –paneeliin, missä tarkoitus ei ollut mitenkään stalkata panelisteja. Ja vaikka olisikin ollut, mitä se ei siis ollut, ei se olisi ollut kovin menestyksekästä, sillä porukkaa oli paikalla mukavasti, eikä takaa nähnyt oikeastaan mitään. Taakse ei myöskään kaikkien puhe kuulunut koko ajan kunnolla, mutta se ei loppujen lopuksi onneksi häirinnyt ihan hirveästi. Itse keskustelu oli ihan mukavaa seurattavaa, kuten semispontaanit paneelikeskustelut yleensä ovat, vaikka harrastuksen nykytilan peilaaminen vanhaan tuntui rajoittuvan lähinnä bittorrentin ihmettelemiseen. Huomasin muuten keskustelussa esiin tulleen määritelmän mukaan muistuttavani vanhaa harrastajaa enemmän kuin uushomoa, vaikka kehityskaareni onkin ilmeisesti ollut jotenkin poikkeuksellisen nopea. Minä siis aloitin animen katsomisen aktiivisesti syksyllä 2005, ja pari vuotta olin aivan valmis luennoimaan Kyou kara maou!:n metatasoista viiden sekunnin varoitusajalla missä tahansa, mutta hyvin nopeasti pääsin vaiheeseen, jossa analyysi ei yllä hyvä/paska –tasoa pidemmälle. Aloitin siis bloggaamisen ihan liian myöhään… Tässä välissä sopii myös mainita, että minä muuten olen katsonut Zero no tsukaiman kaikki tuotantokaudet, ja nauttinut jokaisesta. Jopa kolmannesta. Ettäs tiedätte.

Paneelin jälkeen kutsui elämä conin ulkopuolella, joten en päässyt kuuntelemaan keskustelua animeoriginaaleista ja adaptaatioista, ja palattuanikin jotain ilmeisesti tapahtui, enkä sitten mennyt Tanakan konserttiin tai harjoittanut minkäänlaista aivotoimintaa ennen AMV-kisaa, jonka valitseminen kaikista illan kiinnostavuuksista oli ehkä tähänastisessa elämässäni eniten katumani yksittäinen aivopieru. Koko kisassa oli ihan oikeasti tasan yksi millään tasolla katsomisen arvoinen video, joka ei edes voittanut kategoriaansa, ja kaksi tuntia paskoja videoita on vain aivan liikaa. Keskenkin olisi toki joku älykäs voinut lähteä, mutta kun ei koskaan tiedä, jos sieltä vaikka tuliskin loppuun joku helmi… Jäi siis homot videoiden varaan tällä kertaa, valitettavasti.

Kun kisan jälkeen pääsalista vihdoinkin pääsi vapauteen, oli pornoluento jo täydessä vauhdissa, ja näin missasin historiaosuuden kokonaan. Se, mitä luennosta näin, oli joka tapauksesta varsin kovatasoista settiä, faktaa tuli mukavasti ja aihepiirin käsittely oli mukavan monipuolista, vaikka esitys olikin hyvin kompakti paketti. Tuli siellä muutamia yllätyksiäkin, esimerkiksi se, että Hirano Kouta on piirtänyt shotaa. Herran normihentsuihin olenkin törmännyt, mutta tässäpä aivan uusi missio. Kaikin puolin luento oli kiinnostava ja viihdyttävä, ja alun missaaminen todella harmittaa, vaikka ei se historia täysin tuntematon alue olekaan. Oma käsitys kuitenkin rajoittuu aika pitkälti Hokusain pornografisiin edesottamuksiin, joten olisi ollut kiva nähdä, onko luentoon päässyt jotain vieraampaakin kamaa. No, videolta sitten.

Tämän jälkeen alkoi oma mielentila käydä jo vähän psykoottiseksi, ja tarpeeksi kauan toveriani tökittyäni vaelsimme BL-piirtopajaan, jossa psykoottisuus tuntui olevan kollektiivinen olotila. En ole koskaan ennen osallistunut mihinkään piirtopajaan, eikä ollut edes kovin homo olo, mutta totesin kuitenkin kyseisen toiminnan olevan oikein hyvä tapa pitää itsensä suunnilleen tajuissaan neljältä aamuyöllä, kun animehuoneestakin oli jo loppunut kaikki kiinnostava. Tehtävänantohan oli joku satu BL-versiona, jonka johdosta raiskasimme sellaisia rakastettuja klassikoita kuin Pikku prinssi ja Pieni tulitikkutyttö. Pajassa kohtasin myös (ei kovin yllättävästi) Maijan, jonka upea Princess Tutu –aiheinen taideteos oli ehdottomasti yön kaunein. Kaiken kaikkiaan paja oli yllättävän positiivinen kokemus, enkä ehkä tulevaisuudessa suhtaudu vastaaviin niin kielteisesti. Enemmän pöytiä olisi voinut olla, tuoleilla muista erossa kun on niin vaikea vakoilla toisten tekemisiä.

Piirtelin homoja siihen saakka, kunnes kaveri lähti toisen kaverin luokse nukkumaan, enkä yksin viitsinyt jäädä sinne istuskelemaan. Menin sitten istuskelemaan toisaalle, ja viihdytin itseäni kyseenalaisilla piirroksilla (ks. kirjoituksen loppu) Gotoon haastatteluun asti. En ole Gotoon fani missään mielessä, pidän hänen ääntään suorastaan vähän ärsyttävänä, mutta haastattelu oli hyvin rakennettu ja Gotoo itse oli lähes sietämättömän söpöyden lisäksi myös oikeasti mielenkiintoiselta vaikuttava ihminen, joten kokemus oli hyvin positiivinen. Myös lopun laulanta oli jotain niin suunnattoman suloista, että olisi tehnyt mieli vain paijata. Harmillisesti virkeystilanteeni oli haastattelun aikana vähän huonolla mallilla, joten en pystynyt elämään mukana ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Kysymykset olivat kuitenkin hyviä, minkä johdosta saatiin kuulla paljon hauskoja juttuja Gotoon elämästä (eikä niinkään hänen hahmojensa elämistä, kuten esim. Furuya Toorun haastattelussa aikanaan). Hyvä oli. Yleisössä vain oli liian vähän väkeä, mikä tosin sunnuntaiaamuna on kai ihan ymmärrettävää.

Gotoon jälkeen aivoissa sitten napsahti lopullisesti, ja loppupäivän lagasin ulkona puoliunessa, minkä aikana tapasin uudelleen Maijan, ja myös Aranan, joihin sitten rajoittuikin oikeastaan kaikki tuttujen bongaus koko conissa, mikä jäi vähän harmittamaan. Kaikin puolin con oli tänä vuonna minun osaltani todella epäsosiaalinen tapahtuma, vaikka viihdyinkin ehkä edellisvuotta paremmin. On se elämä vaikeeta.

Ja nyt, jotta tämä ei olisi vain tylsä kuvaton tekstiseinä, mielenmaisemiani nukkumattoman yön kääntyessä aamuun:

Ja kas, talven jälkeen koitti kevät

2011-04-18T22:24:00.004+03:00

Verrattuna talvikauteen, josta käteen jäi vain pari keskinkertaista tylsähköä sarjaa Kimi ni todoken kakkoskauden ja Star Driverin loppupuoliskon lisäksi, vaikuttaa kevätkausi omalta osaltani varsin lupaavalta. On meikäläiseltä nimittäin jo aika hyvin, jos ensimmäisten viikkojen jälkeen katsontalistalta löytyy edelleen sataprosenttisella varmuudella viisi sarjaa, eikä mukaan ole edes laskettu Kaminomin toista tuotantokautta. Aika söpötyttöpainotteiselta vaikuttaa tosin, mutta se kai sopii vuodenajan henkeen.

Aloittakaamme alkunsa perusteella parhaasta.

Ano hi mita hana no namae o bokutachi wa mada shiranai, eli Anohana, on kauden nimihirviö ja kevään kiintiödraama. En odota siitä mitään elämää suurempaa mestariteosta, mutta jo pelkkä visuaalinen ilme ja animaation sulavuus nostavat sen keskivertoa paremmaksi, ja olen aika varma, että tulen sen parissa tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin – pari valui poskea pitkin jo ensimmäistä jaksoa katsoessa. Tarina kertoo erilleen kasvaneista lapsuudenystävistä, joita yhdistää yhteisen ystävän kuolemasta jäänyt trauma. Kuolleen Menman haamu ilmestyy sosiaalisesti syrjäytyneelle Jintalle, ja näin alkaa yritys koota vanha porukka taas kokoon, jotta Menman toistaiseksi tuntematon viimeinen toive saataisiin toteutettua. Yliluonnolliset elementit draamassa ovat yleensä minulle iso turn-off, mutta Anohanassa Menman haamun ilmestymisen epätavallisuutta ei juuri alleviivata, vaan Jinta pitää sitä stressinsä ruumiillistumana ja näin mielikuvituksensa tuotteena. Ennen kaikkea odotan sarjan olevan tragedianmakuinen nuorten ihmisten kasvukertomus, eli oikeastaan juuri sitä, mitä minä draamalta eniten haluan. Ensimmäinen jakso rakensi selkeän mielikuvan Jintan persoonallisuudesta ja antoi enemmän tai vähemmän hienovaraisia vihjeitä hahmojen välisistä suhteista sekä heidän yhteisestä historiastaan, enkä malta odottaa jatkoa. Tämä hyvä. Myöskään Sakurai Takahiro Yukiatsun seiyuuna ei haittaa.

Kauden toiseksi parhaan titteliä ainakin toistaiseksi pitää komedian ja draaman välillä lainehtiva hyväntuulinen Hanasaku iroha, joka kertoo omatoimisesta ja itsenäisestä Ohanasta, jonka rappiollinen mutta hyväntahtoinen äiti heivaa isoäidin hotelliin työläiseksi paetessaan itse poikaystävänsä kanssa tämän velkojia. Hanairon suurimmat vahvuudet ovat siisti ja sulava animaatio ja kauniit hahmo-designit, ja niillä tunnetusti minun kirjoissani pääsee aika pitkälle. Sarjan varsinainen tarina – tyttö nousee huonoista lähtökohdista sisukkuutensa ja ahkeruutensa avulla – on noin miljoonaan kertaan nähty, kuultu ja luettu, enkä usko Hanairon tuovan siihen mitään erityisen tuoretta näkökulmaa (ainakaan ensimmäisten jaksojen perusteella). Kiinnostavuutta onneksi löytyy sivuhenkilöiden, Ohanan kanssa hotellin palvelustyttöinä toimivien Minkon ja Nakon edesottamuksista ja siitä, kuinka he vastoinkäymisistä huolimatta kasvavat sopeutuessaan Ohanan läsnäoloon. Sarjan pisteet tulevat laskemaan silmissäni kyllä jonkin verran, mikäli Ohana pysyy yhtä ärsyttävän täydellisenä loppuun asti. Etenkin huvittaa, kun hän valittaa perineensä äidiltään tilannetajuttomuuden, vaikka todellisuudessa hänen tilannetajunsa on täysin yliluonnollisissa sfääreissä. Tällä hetkellä ainoa Ohanan persoonallisuudessa kiinnostava asia on hänen suhtautumisensa lapsuudenystäväänsä Kouhun, joka juuri ennen hänen poismuuttoaan tunnustaa hänelle rakkautensa. Tähän mennessä tilanne Koun kanssa on ainoa, jossa Ohana ei osaa toimia luontevasti, joten se on myös ainoa asia, mikä tekee hänestä millään tasolla uskottavan hahmon. Jatkoa odotellessa.

Kolmantena ja viimeisenä liekehtivän ensivaikutelman jättäneenä sarjana on kauden ainoa minuun vaikutuksen tehnyt action-painotteinen sarja, eli Ao no Exorcist. Sen viehkoutta en osaa juurikaan eritellä, koska kristillismytologinen setting on ehkä hirveintä, mitä tiedän, eikä ensimmäinen jakso anna juurikaan informaatiota hahmojen sielunelämästä päähenkilö Riniä lukuun ottamatta. Jostain syystä päällimmäinen viba ensimmäisestä jaksosta on vaan ihan vitun cool, ja luulen, että Fujiwara Keijin ääninäyttelemällä kickass-manaajapapilla voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Oli siellä jotain mustilta siittiöiltä näyttäviä demoneitakin ja Rin on vissiin joku sinisiä liekkejä puskeva Saatanan äpärä tai jotain, mutta ennen kaikkea animaatio on vauhdikasta, väripaletti kaunis ja Fujiwaran ääni seksikäs. Pieni inisevä fanipoika minussa on onnellinen.

Jäljelle jää vielä kaksi sarjaa, joista ensimmäinen on Nichijou. Se ei saa sydäntäni pamppailemaan mitenkään erityisen hekumallisesti, mutta aiheuttaa riittävästi tirskahtelua ja ”wtf did I just watch” –fiiliksiä pysyäkseen vahvasti katsontalistalla. Aika perus KyoAni-lypsykone, joskin paremmalla ja absurdimmalla läpällä, eli viihdyttävä katsoa, mutta ei muuta maailmaani. Kauden viimeinen varma jatkaja on kaikin tavoin paska Sekai-ichi hatsukoi, joka perustuu Nakamura Shungikun kaikin tavoin paskaan mangaan, ja ratsastaa täydellisesti saman kaikin tavoin paskan mangakan ei täysin paskan sensaatiosarjan Junjou Romantican suosion siivellä. Syy katsomiseen on seuraava yhtälö: homoja = Wolf katsoo. Ja löytyihän Junjoustakin se yksi oikeasti melkein hyvä sivujuoni – Terrorist – joten Sekakoikin saattaa vielä kyetä nousemaan luojansa paskuuden normaalitason yläpuolelle. Nakamuran hirvitysten animeversioissa on joka tapauksessa se hyvä puoli, että mangakan ilmeinen ymmärtämättömyys ihmisen anatomiasta ei erotu yhtä selvästi. Niin, ja Sekakoissa pääsemenä on Konishi Katsuyuki. Ja kun sekään ei riitä, tulee bingo avuksi.

Mainittujen sarjojen lisäksi harkintalistalla on vielä C, jonka kantavana voimana on mielenkiintoinen idea ja Sakurai Takahiro. Animaatio on omaan silmääni suorastaan oksettavaa, enkä ensimmäisen jakson perusteella saanut koko hommasta irti paljoakaan, mutta vielä viikon aion pysyä kelkassa. Aion vielä yrittää muutamia muitakin, mm. Tiger & Bunnya, jonka ensimmäinen jakso ei herättänyt minussa mitään mielenkiintoa, mutta toiset jätän täysin omaan arvoonsa. Kauden kamalimmaksi julistan Hoshizora e kakaru hashin, jonka ensimmäistä jaksoa en edes kestänyt katsoa puoliväliä pidemmälle. Saatan tappaa itseni, jos vielä kerran joudun näkemään ”oho kaaduin ja pussasin tyttöä vahingossa” –tilanteen.

Talvikauden loppu: Hourou musuko

2011-04-11T19:16:00.007+03:00

Koska otsikointi voi joskus olla ylivoimaista.

Hourou musuko oli talvikauden Se Sarja, ja jäikin sitten yhdeksi niistä harvoista, mitä jaksoin katsoa ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Olen jo julistanut sitä, miten helvetin hieno ja upea ja täydellinen manga alkuteos on, ja nyt voinkin sitten animen loppuun asti katsoneena tiivistää mielipiteeni kyseisestä adaptaatiosta sivistyneesti yhteen äännähdykseen: BLAH.

Ensinnäkin, ja tämän mainitsin jo edellisessä sarjaan liittyvässä kirjoituksessa, en koko sarjan aikana kovasta yrityksestä huolimatta kyennyt näkemään mitään hyvää siinä, että se alkaa kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Luulen ymmärtäväni motiivin tämän päätöksen takana, mutta toteutus on yksinkertaisesti huono ja epälooginen. Sen vuoksi sarjassa ei nimittäin tapahdu mitään. Se on vain pieni poikkileikkaus hahmojen elämästä, alkaen suurimpien läpimurtojen jälkeen ja loppuen ennen minkäänlaisia päätöksiä tai emotionaalista varmuutta. Olen toki kiitollinen siitä, ettei siihen keksitty mitään epäkanonista pöhköä loppuratkaisua, mutta jos anime alkaisi samasta ajasta kuin manga, olisi sillä ollut useitakin mahdollisia loogisia kohtia lopettaa niin, että katsoja saa katarsiksensa. Ala-asteen jättäminen pois on myös huono ratkaisu siksi, että suurin osa hahmoista jää melko vieraiksi, ja yhteinen historia jää pimentoon. Esimerkiksi ex-kiusaaja Doin ottaminen mukaan kuvioon sarjan loppupuolella tuntuu aika omituiselta, kun katsoja ei pysty kovin hyvin samastumaan Nitorin epäluuloisuuteen tietämättä, että Doi oli ala-asteella paska jätkä. Samalla myös se henkilökohtaisen läpimurron poikanen, kun Nitori sanoo vihaavansa Doita, jää melko laimeaksi, koska itse sarjassa syytä tähän ei varsinaisesti anneta.

Tylsää ja ärsyttävää on myös se, että sarja keskittyy hyvin voimakkaasti ihmissuhdedraamaan, jättäen sukupuolikysymyksen sinänsä lähes käsittelemättä. Hahmojen sisäinen monologi jää hyvin vähäiseksi mangaan verrattuna – Takatsukin pohdiskelut jäävät pettymyksekseni pois lähes kokonaan – ja transsukupuolisuutta kuvataan lähinnä cross-dressauksena, jota taas käytetään vain draaman välineenä. Tämä ehkä tekee sarjasta helpommin lähestyttävän joillekin, mutta minulle se oli pettymys. Se on myös huvittavaa, koska hahmojen välisten suhteiden kehityksen puuttuessa se draamakin tuntuu aika päälle liimatulta ja epäuskottavalta.

Ens kerralla enemmän tätä, kiitos.

Sitten voisin tässä listata kaikki ne söpöt ja kivat yksityiskohdat, jotka animesta jäivät pois, mutta sen turhuuden vuoksi mainitsen vain sen, jonka ihan oikeasti olisin halunnut saada mukaan (valitun ajanjakson puitteissa): romantiikka muusta, kuin Nitorin näkökulmasta. Makon ja Takatsukin ihastukset näin spesifisti, koska ne todella kertovat kyseisistä hahmoista paljon lukjialle/katsojalle, ja myös itse hahmolle. Takatsuki ei tosin ole mangassa vieläkään itse mitenkään kyseistä aihetta analysoinut, mutta Mako on, ja se on hänen sukupuolenilmaisunsa kannalta varsin olennainen asia, koska itsensä kyseenalaistaminen on aina olennaista. Anime on ylipäänsä turhan Nitori-sentrinen, koska vaikka toki Nitori on sarjan varsinainen päähenkilö, on siinä kuitenkin muitakin hahmoja, jotka ansaitsevat enemmän, kuin pinnallisina sidekickeinä roikkumisen. Juuri esimerkiksi Nitorin ja Makon välisiä eroja soisin enemmän käsiteltävän, koska vaikka heidän tavoitteensa on sama, heillä on silti hyvin erilainen suhtautuminen sukupuoliongelmiensa taustaan. Myös Takatsuki sai animessa ihmeellisen pienen roolin, vaikka mangassa hän on ehdottomasti toinen päähenkilö Nitorin rinnalla. Onko se sitten niin, että transtyttö on edelleen aina mediaseksikkäämpi kuin transpoika?

No, ei huonoa ilman jotain hyvääkin. Oikeastaan kaikki se, mitä ensimmäisen jakson perusteella kehuin, piti mielenkiintoani yllä loppuun asti. Kauniit taustat, hempeät ja herkät värit ja hyvin tunnelmaa tukeva soundtrack, sekä keskimäärin hyvät seiyuu-suoritukset tekivät sarjasta katsomisen arvoisen. Animaatioon olisin toivonut lisää tarkkuutta, ja hauskaa on se, että sarjassa todella toteutui Shimura Takakon itsensä analyysi omasta tyylistään: kaikki hahmot näyttävät samalta, kaikkialla on liikaa valkoista ja lukijan tunteisiin vedotaan paljon. Animessa tosin niihin tunteisiin olisi saanut vedota enemmänkin, siinä kun ei hahmojen osalta juuri nähty minkäänlaisia ääritunnetiloja, vaikka ne olisivat olleet odotettavissa.

Hyvin paljon kiinnostaisi tietää, minkälainen kokemus tämä oli sellaiselle katsojalle, joka ei ole lukenut kyseistä mangaa.

Hauskat lisäplussat viimeisen jakson viittauksista Shimuran muuhun tuotantoon (Shikii no Juunin & Boku wa, onnanoko).

Seuraavaksi yritän pakottaa itseni katsomaan Fractalen loppuun, vaikka tuskaiselta vaikuttaa…

Kaksoset ruusulinnassa ja muuta elämää

2011-01-29T22:03:00.004+02:00

Animen valta elämässä on taas hieman murtunut, kenties johtuen kauden mitäänsanomattomuudesta, ja katsottaviksi ovatkin jääneet vain Hourou Musuko ja Kimi ni Todoke, joista jälkimmäinen oli tuhota aivoni, jonka johdosta jouduin lukemaan mangan kiinni välttääkseni väistämättömän kuoleman. Siitä lisää ehkä joskus toiste. DesuTalksissakin kipaisin, mistä en sen suurempia selittele, koska olen aika pitkälti samoilla linjoilla monien muiden kanssa – hyvät meiningit, kiinnostavat ohjelmat jne. Tsubasan träppiesityksestä odotin laajempaa, mutta puoleen tuntiin ei oikein mahdu syvällisiä pohdintoja sukupuoli-identiteetin varioinnista japanilaisessa populaarikulttuurissa, joten syytän enemmän formaattia, kuin Tsubasaa. Oli myös hyvin siistiä tavata muita bloggaajia, ja kiitänkin kaikkia seurasta, neuvoista ja ihastuttavan älykkäistä ja henkevistä keskusteluista.

Voisin tässä kohtaa loikata bandwagoniin ja mainita jotain Tsubasan luotsaamasta Anime-lehdestä, ja mielipiteeni siitä on varmasti helposti arvattavissa – ainakin, mikäli sattuu tietämään, että Anime entisessä olomuodossaan oli minulle melko yhdentekevä tapaus. Jutut harvemmin kiinnostivat sen vertaa, että olisin jaksanut paneutua jotenkin enemmän, kuin pikaisesti silmäilemällä lehden sisällysluettelon koulun kirjastossa. Nyt, kiitos tarkemmin rajatun, ajankohtaisemman ja kantaaottavamman sisällön, saatan jopa – drumroll please – tilata kyseisen lehden! (No niin, ketä pitää nuoleskella, että pääsisi tekemään kuvituksia tai työharjoitteluun keittämään kahvia?)

Mutta, näin tylsähkön kauden puitteissa katselen mielelläni elokuvia.

Ibara no Ou -King of Thorn- on Iwahara Yuujin mangaan (jota en ole lukenut) perustuva elokuva, jonka saamista katsottavaksi olenkin jo hyvän aikaa odotellut. Kuten olen aiemmin maininnut, leffat ovat minulle sarjoja mieluisampaa katsottavaa, joten olen yleensä melko pähkinöinä aina, kun jotain uutta on näköpiirissä.

Maailmaa järkyttää ACIS-virus, tuttavallisemmin Medusa, joka saa kantajansa muuttumaan kiveksi, eikä parannuskeinoa ole. 160 tartunnan saanutta ihmistä eri puolilta maailmaa pääsevät mukaan Cold Sleep –operaatioon, jossa heidät jäädytetään kapseleihin odottamaan hoitokeinon löytymistä. Herätessään he huomaavat, ettei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan - kapselien säiliönä toimiva laitos on piikikkäiden köynnösten peitossa ja täynnä erilaisia hirviömäisiä otuksia, jotka pistävätkin poskeensa heti alkuvaiheessa suurimman osan vastaheränneistä ihmisistä. Jäljelle jää lopulta vain seitsemän. Nämä seitsemän lähtevät selvittämään, mitä oikein on tapahtunut ja miten he pääsevät pois.

Tässä vaiheessa on katsoja itse jo muodostanut päässään oman käsityksensä tapahtumien kulusta, ja se mitä todennäköisimmin on useissa scifijutuissa käytetty varsin epäomaperäinen postapokalyptinen ”oho me nukuttiinkin miljoona vuotta ja evoluutio on vähän pompannut” –tyyppinen ratkaisu, jota hahmot itsekin pohdiskelevat. Tämän suhteen yllätyin hyvin positiivisesti – nukuksissa ollaankin oltu vasta 48 tuntia. Mitä helvettiä?

Tästä alkaa kaikki jännä. Juonesta itsessään on aika vaikeaa kertoa mitään spoilaamaatta täydellisesti, ja se olisi tässä tilanteessa vähän ikävää, ottaen huomioon, että yllätyksellisyys on yksi koko elokuvan vahvimmista piirteistä. Yllätyn hyvin harvoin katsoessani yhtään mitään, ja Ibara no Ou yllätti minut täysin puun takaa tulevilla käänteillään ainakin kolmesti, ja se on jo aika paljon yhdessä elokuvassa. Katsojaa johdatellaan tietoisesti tietynlaisiin olettamuksiin, ja sitten nämä olettamukset osoitetaan vääriksi yhdellä lauseella, eikä tästä huolimatta synny vaikutelmaa epäjohdonmukaisuudesta. Okei, loppua kohti alkaa kyllä meno mennä melko naurettaviin sfääreihin, ja koko hommaa vaivaa scifille varsin tyypillinen piirre, eli epäloogisuus, ja näin loppuratkaisu (mikäli sitä siksi voi kutsua) on kaikessa absurdiudessaan melko laimea ja tunneköyhä, mutta on se vain silti aivan helvetin hienoa katsottavaa.

Elokuvan varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Ishiki Kasumi, jonka suhde hänen kaksoissisareensa Shizukuun on elokuvassa keskeisessä roolissa. Heidän vanhempiensa kuoltua Medusaan on Kasumin jo valmiiksi kompleksinen suhde Shizukuun saanut yhä pakkomielteisempiä sävyjä. Siskoksista vain Kasumi on mukana Cold Sleep –operaatiossa, mutta hän vastustaa alun perin voimakkaasti osallistumistaan, koska ei halua elää ilman Shizukua. Loput kuusi keskeistä hahmoa palvelevat tietämättään myös kukin jotakin tiettyä tarkoitusta, joka liittyy olennaisesti Kasumin ja Shizukun symbioosiin.

Koska juonesta tai hahmoistakaan ei voi juuri puhua spoilaamatta olennaisesti, jäävät jäljelle elokuvan ulkoiset avut. Animaatio on pääosin sulavaa ja kaunista, erityisesti kiinnitän huomiota suunliikkeisiin, joihin on oikeasti jopa kiinnitetty toisinaan jotain huomiota, mikä on melko harvinaista animessa. Sunrise tuntuu ylittäneen itsensä. Animaatioon tosin liittyy yksi valtavan häiritsevä ja suorastaan vituttava seikka, nimittäin tietokoneanimaation tunkeminen ihan joka paikkaan. Ei siinä mitään, että autot, helikopterit ja kumppanit on tietokoneanimoitu, se on aika yleistä, mutta kaikki hirviöt menevät myös samaan kökkökategoriaan, ja mikä pahinta, aina, kun kohtauksessa on hirviö tai jokin muu CGI-kikka, on myös ihmiset tietokoneanimoitu. Ja se ei näytä hyvältä. Se näyttää suorastaan oksettavalta. Onneksi näitä hetkiä ei ole mitenkään järkyttävän paljon, eli muun animaation loistavuus riittää vielä kompensoimaan.

Tämä ei ole hyvä.

Visuaaliseen puoleen liittyvät myös taustat, jotka suoraan sanoen tappavat minut. Tuollaisilla taustoilla ei haittaisi, vaikka koko elokuva olisi tehty pala-animaatiolla ja kertoisi halinallejen kevätpiknikistä. Kauneus, se riipii sydäntä.

Myös äänimaailma ansaitsee maininnan. Musiikki ei ole mitään erityistä, mutta läpi elokuvan kulkeva perusmelodia jää aivan takuulla soimaan päähän. Se myös luo surumielisyydellään hyvin mielenkiintoisen tunnelman, joka tekee elokuvan tapahtumista varsin unenomaisia. Mukana on myös melko nimekäs seiyuu-kaarti, pääroolissa ihana ja tällä hetkellä ihan kaikkialla vikisevä Hanazawa Kana, taustalla mm. Morikawa Toshiyuki, Miki Shinichirou ja Oohara Sayaka.

En tosiaan ole alkuperäisteosta lukenut, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut, varsinkin, kun olen kuullut puhuttavan sen eroavan elokuvasta varsin dramaattisesti. Lukulista, se kasvaa vaan...

Mistä on pienet tytöt tehty?

2011-01-15T17:31:00.004+02:00

Kuten on ehkä tullut selväksi, Hourou Musuko (Wandering Son) on tämän kauden Se Sarja, jota onkin sitten odoteltu jo melko kauan. Se perustuu Shimura Takakon mangaan, josta on tähän mennessä ilmestynyt vähän yli 90 lukua, ja joka on yksi suosikkisarjakuvistani. Spoilereita edessä.

Vasemmalta oikealle: Chiba, Mako, Nitori, Sarashina, Takatsuki, Sasa.

Manga alkaa, kun toinen päähenkilöistä, Nitori Shuuichi, muuttaa uudelle paikkakunnalle ja opettaja sekoittaa hänet hänen siskoonsa Mahoon ensimmäisenä koulupäivänä viidennellä luokalla paikallisella ala-asteella. Omaan luokkaansa päästyään Nitori tutustuu Takatsuki Yoshinoon, pitkään ja poikamaisesti pukeutuvaan ja käyttäytyvään tyttöön, jota muu luokka kutsuu Takatsuki-kuniksi. He huomaavat melko nopeasti, että heillä on jotain yhteistä.

Ja ylläripylläri, sarjassa on siis kyse sukupuoli-identiteetistä.

Transsukupuolisuus ja sukupuolen variointi sinänsä on varsin vähän käsitelty aihe missään vähänkään viihteellisessä, ja animessa se yleensä tuppaa rajoittumaan trappeihin, eli kyse on lähinnä fanservicestä tai komedisesta elementistä. On toki muitakin tapauksia, mutta suurin osa niistä ei erotu edukseen, vaan päinvastoin – tästä esimerkkinä vaikkapa Juuichinin iru!:n (jonka elokuvaversio on nähty Suomenkin televisiosta) Frol, joka on kotoisin planeetalta, jonka asukit ovat sukupuolettomia tiettyyn ikään saakka. Frol on sataprosenttisen varma siitä, että hän on mies, ja hänestä myös sellainen tulee – kunnes hän rakastuu mieheen, ja päättääkin sitten ruveta naiseksi, jotta voisi olla tämän miehen kanssa. Eh. Onneksi on niitä parempiakin esimerkkejä, kuten vaikkapa Moyashimonin Kei tai Tokyo Godfathersin Hana, joka tosin on myös koominen hahmo, mutta pohjimmiltaan vakavastiotettava nainen.

Yksi itseäni paljon häiritsevä seikka aiheen käsittelyssä on se, että yleensä – teoksen alkuperämaasta riippumatta – kuvattavat sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevat henkilöt ovat transnaisia (miehen ruumiiseen syntyneitä), ikään kuin transmiehiä ei olisi olemassa ollenkaan, saati sitten sukupuolettomiksi tai monisukupuolisiksi identifioituvia. Poikkeuksia tähän keksin tähän hätään kaksi, Boys don’t cry –elokuvan, joka perustuu tositapahtumiin, ja L-koodin, joista jälkimmäinen vituttaa ihan vain sen takia, että siinä transmiehet rinnastetaan homoseksuaalisiin naisiin, mikä omalla kokemuksellani ei ole kovin osuvaa, ja on myös yleinen transihmisten kohtaama ongelma (transnaisia pidetään vain ylivietyinä homoina jne.).

Tässä Hourou Musuko vetää voiton kotiin. Nitori tuntuu olevan tyypillinen transtyttö, ja Takatsuki transpoika. Sanon ”tuntuu olevan” siksi, että he ovat vielä aika epävarmassa tilanteessa itsensä kanssa, ja todellinen identiteetti on vasta muotoutumassa. Sarja seuraakin heidän kehitystään, vastoinkäymisiään ja läpimurtojaan itsensä etsinnässä. Mangan alkaessa Nitori ei ole koskaan uskaltanut pukeutua naistenvaatteisiin, eikä Takatsukikaan ole varsinaisesti esiintynyt poikana, vaikka kieltäytyykin pukeutumasta tyttömäisiin vaatteisiin, joita hänen äitinsä hänelle jatkuvasti ostaa. Ajan kuluessa he alkavat yhdessä kokeilla rohkeutensa rajoja mm. lähtemällä vieraalle paikkakunnalle haluamiinsa vaatteisiin pukeutuneina. He tapaavat omalle kehitykselleen merkittäviä ihmisiä, kuten aikuisen transnaisen Yukin, joka onkin ensimmäinen aikuinen, jonka kanssa he ovat aiheesta keskustelleet, ja josta tulee varsinkin Takatsukille hyvin tärkeä. Nitori saa lisäksi tukea luokkatoveriltaan Chibalta (joka myös antaa hänelle omia vaatteitaan), ja myöhemmin toiselta luokkatoveriltaan Makolta, joka itsekin haaveilee naiseudesta.

Vastoinkäymisiäkin tietenkin riittää, kuukautisista koulutovereiden pilkkaan, ja ne usein onnistuvat lannistamaan. Varsinkin omassa ruumiissa tapahtuvat muutokset järkyttävät ja suistavat epätoivoon. Puberteetti tulee väkisin, pelko siitä, ettei mene läpi painaa päälle ja valinnan aika on käsillä. Tämä kaikki on kuvattu ihastuttavan realistisesti kaikessa kauheudessaan, ja itseltäni ainakin tirahti kyynel jos toinenkin Nitorin huomattua äänensä murtuvan. Hirveiden hetkien vastapainoksi on onneksi myös suuria läpimurtoja, jotka saavat lukijan vinkumaan riemusta. Katsokaa vaikka Takatsukin ilmettä, kun hän tajuaa, että bindereitä on olemassa:

Juuri Hourou Musukon realistisuus tekee siitä niin loistavan. Aihe koskettaa henkilökohtaisella tasolla niin itseäni kuin useita ystäviäni, ja on upea tunne lukea jotain ja todeta, että juuri tuolta minusta on tuntunut, tai juuri tuollaista se ihminen silloin puhui. Tärkeää tässä suhteessa on omalla kohdallani ainakin se, että Takatsuki ja Nitori molemmat epäilevät itseään aika ajoin, ja ovat aidosti hämillään, vihaisia ja peloissaan, eikä mikään ole yksinkertaista tai itsestään selvää. Ainoa kritiikin paikka on ehkä siinä, että hahmot käsittelevät asiaa varsin kypsästi ikäänsä nähden, mikä ei tunnu kovin realistiselta, mutta tämä onneksi tasaantuu sitä mukaa, kun he kasvavat.

Jospa sitten muutama sana animesta, jonka ensimmäinen jakso on pamahtanut markkinoille. Suoraan sanottuna se oli minulle mangaa lukeneena pienoinen pettymys. Se alkaa melko omituisesti yläasteen alusta, eli kaksi vuotta mangan alkua myöhemmin. Toistaiseksi kyseenalaistan todella tämän ratkaisun järkevyyden, koska nyt iso osa hyvin tärkeästä hahmokehityksestä ja eri hahmojen välisistä suhteista täytyy kuvata toistuvilla flashbackeillä, joita ensimmäisen jakson alkupuolella oli jo melko runsaasti, tai sitten juonta on yksinkertaisesti muutettava. Jaksossa oli huomattavia muutoksia mangan vastaavaan ajankohtaan verrattuna, ja uskon saman linjan jatkuvan – tämä on tietenkin myös toivottavaa, koska flashbackit ovat perseestä. Minua myös hieman kiinnostaa, mitä mangaa tuntemattomille tuosta jaksosta jäi käteen, koska itsellenihän toki kaikki oli aivan selvää ja kaikki hahmot ja heidän historiansa olivat tuttuja, mutta mitään pohjustusta oikeastaan millekään tai kellekään ei tuntunut erityisemmin tapahtuvan.

Visuaalisesta ilmeestä pidän kovasti. Hahmojen väritykseen on selvästi yritetty tuoda Shimuran omaa hempeää väritystyyliä, ja sama sumuisuus ja vaaleus jatkuu myös taustoissa melko toimivasti. Valon muuttuessa päivästä iltaan ja yöhön, muuttuvat taustat vähemmän häilyväisiksi ja niistä tulee melko henkeäsalpaavia, jopa siinä määrin, että animaation ajoittainen vähäinen määrä ei juurikaan häiritse. Lopputulos on mielestäni uskottavampi Shimurana, kuin J.C.Staffin versio Aoi Hanasta (joka tosin on loistava anime tästä huolimatta).

Animen äänimaailma on myös mielestäni hyvin toimiva, joskin melko yksitoikkoinen. Lempeä pianonpimputtelu yhdessä pehmeän kuvan kanssa luo aika mielenkiintoisen kontrastin varsinaisen aiheen rankkuuden kanssa. Ääninäyttelijöistä on yhden jakson perusteella paha sanoa paljon, mutta haluan ehdottomasti ylistää Nitorin roolissa debyyttinsä tekevää juuri 14 vuotta täyttänyttä Hatakeyama Kousukea, jonka suoritus on melko täydellinen Nitori kaikin tavoin, joskin kokemattomuus toki paistaa hieman läpi.

Joten joo, mangaan verrattuna Hourou Musukosta löytyy paljonkin outouksia, joista en kovasti välittäisi, mutta tämän kauden yleisen keskinkertaisuuden valossa se on edelleen Se Sarja, ja odotan jatkoa innolla. Vaikka huomattavasti suuremmalla innolla odotan mangaan uutta lukua. Anime kuitenkin tavoittaa laajemman yleisön, ja onkin mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua se tulee herättämään. Tähän mennessä olen lähinnä ollut pettynyt ihmisten kapeakatseisuuteen ja yleiseen rölläämiseen, mutta tilanne toivottavasti tulee muuttumaan. Tämä ei nimittäin ole ”trap-paskaa”.

Tutusta, shoujosta ja seksuaalisuudesta

2010-12-28T03:57:00.007+02:00

Tuplapostaus, mitä tämä tällainen on?

Princess Tutu on pitkään ollut yksi suosikkisarjoistani, jonka katsomista myönnän tosin vältelleeni harrastuksen alkutaipaleella ennakkoluulojen vuoksi. Tällä hetkellä se on yksi niistä harvoista sarjoista, jotka olen katsonut alusta loppuun useamman kuin yhden kerran, ja se edelleen on yhtä vaikuttava joka kerta. Ellei vaikuttavampi, koska koen ymmärtäväni siitä aina vain enemmän.

Sarjan päähenkilönä toimii Ahiru (suom. ”ankka”), balettikoulua käyvä 13-vuotias tyttö, jolle selviää jo ensimmäisessä jaksossa, että hän onkin oikeasti ankka, jonka tarinan sadistinen kertojahahmo ja alullepanija Drosselmeyer on muuttanut ihmiseksi käyttääkseen häntä tarinansa traagisena sankarittarena. Drosselmeyer on kuollut kirjailija, jonka kirjoitukset käyvät toteen, ja jonka olemassaolon tarkoitus on saattaa päätökseen keskenjäänyt tarina. Hänen voimansa ansiosta koko sarjan universumi on muokkautunut palvelemaan vain tätä tarkoitusta, sisältäen paljon satumaisia elementtejä ja luoden klaustrofobisen tunnelman kaupungissa, jonka massiivisten muurien toiselle puolelle ei pääse. Drosselmeyerin tarinan keskiössä on Mytho, surusilmäinen prinssi, joka on muinaisessa taistelussa hirviökorppia vastaan joutunut iskemään miekan omaan sydämeensä, murtaen sen pieniksi sirpaleiksi, jotka ovat levinneet eri puolille tapahtumien näyttämönä toimivaa kaupunkia. Kukin sirpale edustaa eri tunnetta, ja ilman sydäntään Mytho onkin kylmän tunteeton ja välinpitämätön. Ahirun tehtävä on palauttaa sydän sirpale kerrallaan, taianomaisen Princess Tutun hahmossa.

Muita keskeisiä hahmoja ovat Mython tyttöystävä Rue, joka lähinnä käyttää hyväkseen Mython välinpitämättömyyttä, sekä Mython possessiivinen ystävä Fakir. Molemmat yrittävät estää Tutua palauttamasta prinssin sydäntä – Rue siksi, että hän pelkää menettävänsä Mython, ja Fakir siksi, että hän pelkää historian toistavan itseään ja hirviökorpin palaavan. Myös Ruella ja Fakirilla on roolinsa Drosselmeyerin tarinassa. Fakirin rooli on ritari, jonka on määrä kuolla puolustaessaan prinssiä, kun taas Rue edustaa hirviökorppia, jonka tyttäreksi hän myös itseään luulee. Molemmat heistä taistelevat aktiivisesti roolejaan vastaan, mikä nouseekin yhdeksi sarjan keskeisistä teemoista – tarinan sisäisen tarinan murtaminen ja ennalta päätetyn juonen suunnan muuttaminen on lopulta lähes jokaisen hahmon todellinen päämäärä.

Princess Tutussa on runsaasti viittauksia erilaisiin tarinoihin, näistä ilmeisimpinä tarina rumasta ankanpoikasesta ja Joutsenlampi, jotka molemmat liittyvät keskeisesti juonen kulkuun ja näkyvät myös konkreettisesti toteutuksessa mm. musiikin ja hahmojen nimien muodossa. Ei myöskään ole sattumaa, että Tutun vaatteet muistuttavat erehdyttävästi Joutsenlampi-baletissa yleisesti käytössä olevaa joutsenen puvun mallia. Monet hahmot myös pohjautuvat suoraan Joutsenlammen vastaaviin hahmoihin, kuten hirviökorppi, joka on kuin ilmetty von Rothbart, joka myös usein kuvataan suuren korpin tai petolinnun muodossa. Ahiru ei kuitenkaan ole Joutsenlammen Odettea vastaava hahmo, vaan muistuttaa enemmän rumaa ankanpoikasta, jonka ei kuitenkaan tarvitse muuttua kauniiksi joutseneksi saavuttaakseen tavoitteensa ja saadakseen hyväksynnän, vaikka hän – ja varsinkin Drosselmeyer – niin aluksi olettaakin.

Tämän postauksen pohjana toimii koulutyö, ns. ”diskurssianalyysi”, josta en ole vieläkään ihan varma, teinkö sen mitenkään oikein, mutta sinne meni joka tapauksessa. Tästä johtuu siis välillä turha selittely ja epäjohdonmukainen kirjoitusasu jne. Lähtökohtaisesti haen vastausta kysymykselle ”Millaisen seksuaalisuuden mallin Princess Tutu tuottaa kohderyhmälleen?” Ensimmäiseksi täytyy tietenkin määrittää tämä kohderyhmä. Visuaalisen ilmeensä perusteella – tietenkin animen konventioita tulkiten – Tutu on selkeästi shoujo-sarja, eli siis suunnattu pääasiassa nuorille tytöille, ja tähän viittaavat hahmojen ulkomuodon lisäksi monet muutkin sarjassa esiintyvät elementit, joita pidetään feminiinisinä – näistä selkeimpänä jatkuvasti läsnä oleva baletti kerronnan keinona. Kohderyhmä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, koska animeharrastuksen piirissä tunnetusti ainakin länsimaissa kaikki katsovat kaikkea, ja minulla henkilökohtaisesti on myös taipumus tulkita oikeasti hyvä shoujolta näyttävä sarja seineniksi. Oletetaan nyt kuitenkin Princess Tutun kohderyhmän olevan 12-15-vuotiaat tytöt.

Princess Tutu tarjoaa hyvin selkeästi kaksi erilaista seksuaalisuuden mallia – hetero- ja panseksuaalisen. Vaikka Ahiru loppujen lopuksi kiintyykin Fakirin perinteiseen maskuliinisuuteen, voidaan hänen suhteensa muihinkin hahmoihin nähdä seksuaalisina, tästä kirkkaimpana esimerkkinä suurimman osan sarjasta Ahirun pääasiallisena romanttisena intressinä toimiva Mytho.

Mytho saa osakseen Ahirun ja muiden balettikoulun tyttöjen jakamattoman huomion. Mython voidaan nähdä manifestoivan luonteensa puolesta tietynlaista stereotyyppistä feminiinisyyttä – herkkyyttä, haavoittuvaisuutta, melankoliaa, heikkoutta – jotka toki ovat piirteitä, joita myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa naisten usein odotetaan toivovan miehiltä, joskin vaihtelevissa mittakaavoissa ja usein paradoksaalisesti ylilyödyn maskuliinisuuden rinnalla. Nämä piirteet ovat Mythossa ulkonäköä myöten ylikorostetut ja samalla idealisoidut, viitaten näin perinteisen heteronormatiivisen ajattelun ulkopuolelle siinä, mikä on seksuaalisesti viehättävää nuoren tytön näkökulmasta. Feminiinisyyttä korostaa myös Mython korkea ja hento puheääni (Yanagi Naoki), sekä lähinnä vaikerrukselta kuulostava puhetapa. Tämä erottuu varsin selkeästi verrattaessa Mythoa Fakiriin, hänen vastakohtaansa – Fakirin ääninäyttelijänä toimiva Sakurai Takahiro on tunnettu nimenomaan karismaattisten ja maskuliinisten sankarihahmojen äänenä, eikä Fakir ole poikkeus.

Kuten mainittu, Fakir on Mython vastakohta joka suhteessa. Siinä missä Mytho on passiivinen ja välinpitämätön, on Fakir aggressiivinen ja intohimoinen. Fakir on myös sarjan maskuliinisimpia hahmoja – valitun tyylin rajoissa, tietenkin. Sarjan alussa Fakir esitetään jäykkänä ja vihamielisenä, mutta sympatiapisteet nousevat heti, kun hänestä näytetään ns. ”pehmeitä puolia”, eli emotionaalisuutta. Vasta tämä perinteisesti feminiininen ominaisuus luo Fakirista tarinan varsinaisen miespuolisen sankarihahmon, mikä jälleen tukee ajatusta feminiinisen miehen ihailusta. Fakir kuitenkin pysyy koko ajan Ahirua vahvempana, ja tuntee tarvetta suojella tätä, ottaen näin perinteisen miehen paikan parin keskinäisessä dynamiikassa, toisin kuin Mytho, jonka auttamisen ja hoivaamisen ympärille koko sarjan juoni rakentuu. Koska Fakir ja Mytho toimivat molemmat Ahirun romanttisina intresseinä, voidaan nähdä Ahirun sisällä olevan käynnissä tietynlainen seksuaalinen kamppailu maskuliinisen ja feminiinisen välillä. Mukaan voidaan ottaa vielä Rue, jota kohtaan Ahiru tuntee lähes seksuaalista ihailua tämän kauneuden ja tanssitaitojen vuoksi. Sarjassa tanssitaan myös useampi kahden naisen pas de deux, jotka ovat luonteeltaan hyvin romanttisia ja toisinaan eroottisia.

Mielenkiintoinen on myös Mython ja Ruen suhde. Suurimman osan sarjasta Rue on suhteen aktiivinen osapuoli, ja osoittaa toisinaan voimakastakin aggressiivisuutta. Hän ohjailee Mython liikkeitä ja puheita suorastaan alistavasti. Kuitenkin menettäessään Mython passiivisen suostumuksen tämän tunneskaalan laajentuessa, hänestä itsestään tulee perinteinen ”neito pulassa”, jonka loppujen lopuksi koko sydämensä takaisin saanut ja näin yhtäkkiä vanhanajan maskuliiniseksi satuprinssiksi muuttunut Mytho pelastaa prinsessakseen. Tässä tapauksessa viesti on selvä – Ruen maskuliininen kontrolloiva käyttäytyminen laitetaan kuriin ja parin keskinäinen valtasuhde noudattaa yhteiskunnan konventioita. Tämä sama viesti esitetään myös alkupään jaksoissa esiintyvän Arikuimin – suuren balettia tanssivan muurahaiskarhutytön – muodossa. Arikuimi vaatii Mythoa seurustelemaan kanssaan, mihin tämä tietenkin suostuu, koska hän ei välitä mistään. Arikuimi on hyvin possessiivinen ja maskuliininen, hän jopa kantaa Mython paikasta toiseen prinsessaotteella. Tämä käyttäytyminen esitetään vastenmielisenä, samoin kuin koko Arikuimin hahmo myös ulkoisesti.

Hahmojen keskinäiset suhteet ja mieltymykset siis tuntuvat muuttuvan sarjan mittaan panseksuaalisista heteroseksuaalisiksi, ja valtasuhteet monipuolisista konservatiivisiksi. Kiinnostavaa on se, ettei sarjan visuaalinen ilme tue tätä tulkintaa. Suurisilmäiset ja sirot mieshahmot eivät ulkoisesti juurikaan eroa sarjan naishahmoista muuten, kuin pituutensa perusteella. Tästä nousee se suurempi kysymys, että miksi shoujo-animessa miehet näyttävät tytöiltä, ja minkälaista viestiä sen on tarkoitus kohderyhmälle välittää. Vaikutus näkyy ainakin japanilaisen nuorisokulttuurin miesihanteessa – suuri osa musiikkiyhtyeistä, malleista ja muista nuorista miespuolisista julkisuuden henkilöistä pyrkii luomaan mahdollisimman androgyynisen tai suoraan feminiinisen imagon – osa jopa pukeutuu naisiksi, tehden kuitenkin jatkuvasti selväksi sen, että he todella ovat miehiä, eli kyse ei ole sukupuolen varioimisesta. Tästä herää ajatus, että tavoitteena on perinteisen seksuaalisuuden ja sukupuolenilmaisun kumoaminen, osittain kenties myös feministisistä lähtökohdista. Princess Tutussa hahmojen ulkoinen epäkonventionaalisuus tuntuu olevan tarkoituksellisessa ristiriidassa lopun konservatiivisuuden kanssa, ikään kuin kritiikkinä, ihaillen panseksuaalisuutta ja purkaen sukupuolen kuvitteellista binaarista rakennetta, jota itse juoni kuitenkin tukee.

Kettutyttöjen puhutut tunteet

2010-12-28T02:39:00.006+02:00

Syksyn hyvän mielen söpöilysarja Otome Youkai Zakuro on juuri tullut päätökseensä, ja sanonpa, että aika poikkeuksellisen hyvä päätös olikin, vaikka varsinainen final battle olikin aika laimea ja olipa siinä yksi toinenkin juttu, josta lisää kohta. Spoilers ahead.

Vaikka Zakurosta löytää paljon valitettavaa jo ihan perusasetelman tasolta (ketunkorvaisia puoliyoukaityttöjä taistelemassa pahaa vastaan risuilla, hei come on), en lainkaan kadu sen seuraamista, ja myönnän olleeni itse asiassa aika kikseissäkin. Hahmoista tykkäsin kovasti alusta asti, Susukihotarun ja Rikenin lisäksi Agemaki tietenkin herätti kaikessa geneerisyydessään minussa helliä rakkaudentunteita (oi Sakurai ja nössöääni), eikä Zakurokaan pettänyt minua kollegansa Ookami-sanin tavoin, vaan kultakutri ja tsundereprinsessa jopa ihan oikeasti saivat toisensa. Zakuron lämpeneminen tapahtuu ihastuttavasti asteittain, ja vaikka oikeiden tunteiden pukeminen sanoiksi nolostuttaakin, hän silti vastaa Agemakin rakkaudentunnustukseen, ja menee jopa niin pitkälle, että alkaa pohtia Agemakin isän reaktiota puoliyoukaiminiään. Kun vielä Susukihotaru ja Riken olisivat saaneet samanlaisen hetken, olisin ollut onnellinen. He eivät ehkä tosin sitä tarvinneet, koska heidän tunne-elämänsä on ollut aika selkeä lähes koko sarjan ajan, mutta samanlainen suhteen ns. virallistaminen olisi silti ollut poikaa.

Ah, rakkautta!

Ja sitten muihin aiheisiin. Omalla kohdallani sarja lähti alamäkeen sillä hetkellä, kun Omodaka kidnappasi Zakuron. Minua henkilökohtaisesti viehättää se, että mimmit pistävät pahiksia pinoon ja pojat ovat korkeintaan henkisenä tukena ja silmäkarkkina, todennäköisesti siksi, että asetelma on useimmiten päinvastainen. Mikä minua ei viehätä, on se, että lopussa kuitenkin miehen pitää aina pelastaa nainen. Agemaki ei koe olevansa Zakuron arvoinen, koska on jatkuvasti tämän pelastettavana. Jos tilanne olisi päinvastainen, olisi Zakuro todennäköisesti näennäisesti vittuuntunut avuttomuudestaan, mutta stereotyyppisen kaavan mukaan olisi oikeasti vain otettu ja ratsastaisi mielellään auringonlaskuun Agemakin käsivarsilla. Nyt, koska avuton onkin mies, täytyy hänen todistaa kelpoisuutensa pelastamalla nainen, ennen kuin hän on edes oikeutettu kertomaan tälle tunteistaan. Hohhoi. Sarjan puolustukseksi nousi kuitenkin viimeinen jakso, koska vaikka Agemaki tosiaan herätti Zakuron koomamaisesta tilastaan purkaen näin toivottomalta vaikuttaneen tilanteen, se ei tapahtunut mitenkään ärsyttävän yltiömaskuliinisesti, vaan aika mukavan nössösti, kuten Agemakin hahmolle sopii, ja varsinainen taistelu kaikessa lyhyydessään oli kuitenkin jälleen tilaisuus esitellä Zakuron ylivertaisuutta.

Lopun Omodaka-häsellys oli muutenkin pienoinen pettymys, koska monet ratkaisut tuntuivat varsin juostenkustuilta ja monin paikoin dramatiikka (ja toisinaan myös logiikka) oli hätiköinnin takia tipotiessään. Joidenkin asioiden avoimiksi jättäminen myös ärsytti, kuten vaikkapa muiden puoliyoukaiden kohtalo. Onneksi kyseessä onkin alusta alkaen romantiikkapainotteinen sarja, juoni on siis toissijainen asia.

Kaiken tämän haukkumisen päätteeksi vielä kuitenkin korostan, että todella pidin tästä sarjasta, kaikista sen puutteista huolimatta. Hyvä romanssianime on aina paikallaan, varsinkin näin talven pimeydessä, eikä useiden suosikkeihini lukeutuvien ääninäyttelijöiden läsnäolo myöskään ole pahitteeksi. Romanssianimesta puheen ollen, Zakuro on siinä suhteessa kyllä todellinen helmi, koska kerrankin jotain ihan oikeasti tapahtuu. Olen kurkkuani myöten täynnä vihjailua ja kaipausta ja Kimi ni todoken (johon on ONNEKSI tulossa jatkoa) tyyppisiä loppuratkaisuja, söpö ujous ja kiusaantuneisuus on söpöä vain tiettyyn pisteeseen asti, loputtomiin jatkuessaan se pukkaa vain vituttamaan. Zakuron loppu oli tyydyttävä, ja se on harvinaista.

Nyt odotamme kalsarit solmussa Kuragehimen viimeistä jaksoa, ja sitäkin innokkaammin tammikuun uusia tulokkaita. Hourou Musuko~

YosuSora ep 10

2010-12-08T01:40:00.004+02:00

Luulen, että munkin pitäis ruveta kirjoittamaan jaksokohtaisesti fiiliksen mukaan, koska vaikka kirjoitukset jäisivätkin lyhyiksi, niitä sentään tulisi silloin tällöin. Koulussa on ollut niin kovasti kiirettä ja kotona kaikkea enemmän tai vähemmän tähdellistä puuhaa (kuten sarjisblogin joulukalenteri, joka imee mehut aika perusteellisesti, vaikkei niin suuritöiseltä vaikutakaan), että animea on tosiaan pystynyt katsomaan vain sen jakson pari viikossa, joten mitään pitkällisempää perehtymistä mihinkään en ole saanut aikaiseksi. Koulun merkeissä kirjoitin tosin lyhyehkön ”diskurssianalyysin” seksuaalisuudesta Princess Tutussa, mutten aiemmasta harkinnasta huolimatta taida postata sitä tänne – iskee alemmuuskompleksi, siinä on niin liikaa kaikkea enemmän tai vähemmän tuulesta temmattua tulkintaa.

Mut joo.

YosuSora. Pidän siitä enemmän jakso jaksolta. Tunnen itseni hieman limaiseksi, mutta olen aivan hyperinä Sora arcin alkamisesta. Olen aiemminkin maininnut, etten henkilökohtaisesti näe sisarustenvälistä rakkautta mitenkään pahana, jos se on molemminpuolista, mutta insestijutut eivät kuitenkaan erityisemmin yleensä sytytä – johtuen todennäköisesti siitä, että itseltäni löytyy sisaruksia runsain mitoin. Mutta jokin tässä nyt vain iskee ja lujaa. Olen odottanut tätä ensimmäisestä jaksosta saakka. Se luultavasti johtuu siitä, että mulla on taipumus aina, eh, parittaa hahmot sen mukaan, kuka on kehenkin ”eniten” rakastunut, ja Sora nyt vain on selvässä etulyöntiasemassa tässä suhteessa. Sitä paitsi, mustasukkaisuus ja possessiivisuus on vain niin söpöä. Ainakin, mikäli ne katoavat siinä vaiheessa, kun suhde pääsee kukoistamaan. Mikäli näin missään vaiheessa tapahtuu. Mistä en olisi lainkaan varma.

Tästä pääsenkin siihen, mikä erityisesti kiinnittää huomioni tässä kyseisessä pikkusiskopaneskeluskenaariossa. Harulla on oikeasti jotain sitä vastaan. Hän ymmärtää, että siinä on jotain omituista, ja on selvästi neuvoton omien tunteidensa edessä. Kuten ihminen todennäköisesti oikeasti olisi tilanteessa, jossa hän huomaa tuntevansa seksuaalista/romanttista vetoa sisareensa. Hän myös pyrkii työntämään nämä kyseenalaiset fiilikset taka-alalle ja jatkamaan Naon kuksimista, mikä myöskin on varsin uskottavaa käyttäytymistä kyseisessä tilanteessa. Tämä on hyvin virkistävää vaihtelua perusasetelmaan, jossa isoveli kuolaa tsundere-pikkusiskon perään ja tirkistelee hameen alle ja läähättää. Muutenkin tykkään siitä, että YosuSorassa saabisu on toteutettu ilman komediaa (Motokaa lukuun ottamatta), but that’s beside the point.

Tämä. TÄMÄ.

Harun ilme ja reaktio, kun hän kuulee Soran kutsuvan hänen nimeään masturboidessaan. Siihen kiteytyy kaikki, mitä rakastan tässä koko tilanteessa. Seksuaalista kiihottumista, hämmennystä ja puhdasta kauhua. DRAAMAA FUCK YEAH. Seuraava jakso kiitos, just nyt.

Lyhyesti tällä kertaa. Ja varmaan tulevaisuudessakin. En jaksa yrittää suorittaa, bloggaamisen pitäis olla kivaa.

Väliaikatietoja, eli mikä tämä syyskausi oikein on

2010-11-03T00:54:00.003+02:00

Jälleen kerran olen onnistunut pudottamaan katsomislistaltani suurimman osan kauden sarjoista. Osaa säästän maratoonaamiseen, koska ne omasta mielestäni toimivat paremmin niin (tästä esimerkkinä Arakawa, 20 minuuttia viikossa psykoosissa ei vain kohdallani toimi), mutta suurin osa ei sytytä edes sen vertaa, että saisin katsottua koneella viikkotolkulla odottaneet kakkosjaksot. Ika musumen, Yakumon ja kumppanit jätin omaan arvoonsa heti kättelyssä. Yksi jakso riitti koko loppuelämäkseni, kiitti vaan.

Tämän hetken kiinnostus ulottuu siis näihin sarjoihin: Star Driver, Kuragehime, Otome Youkai Zakuro & Yosuga no Sora. En tiedä, mihin Bakuman putosi, kun ei ole edes huono. No, tutkimattomat ovat aivojeni tiet. Joskus tulevaisuudessa, oletan. Saman kohtalon kokevat niin kovasti haukutut MM! ja OreImo, jotka uskon maratoonaavani joskus, kun aivot ovat lomailemassa. Emuemusta en ole aivan varma, ei kuitenkaan sytytä ehkä tyhmyydelläänkään tarpeeksi, että selviäisin hengissä FukuJunin pervoläähätyksestä. OreImoa täytyy yrittää, vaikka vain You-kyanin takia. Maratoonattaviksi jäävät myös Panty & Stocking ja Togainu, joista jälkimmäisen ykkösjakso ei vastannut lainkaan odotuksiani, enkä ole vielä valmis antamaan sitä sille anteeksi.

Tämä ei ole pornoa.

Mutta, kauden tähdet. Yosuga no Soran pysyminen katsottavien listalla on yllättänyt itsenikin, koska en oikeastaan pysty keksimään siitä paljonkaan hyvää sanottavaa. En ehkä huonoakaan. Se on erilainen. Heti ensimmäisessä jaksossa kiinnitin huomiota erotiikan, eh, graafiseen luonteeseen, joka edelleen tuntuu virkistävältä vaihtelulta verrattuna muiden saman genren sarjojen mukasaabisuun. Jotkut varmasti pitävät sitä mauttomana (mitä se kyllä joissain kohdissa oikeasti onkin), mutta mua lähinnä ärsyttää vain se, ettei mennä kunnolla loppuun saakka, kun kerta ollaan jo tunnelmissa. Nimittäin jos mentäisiin, olisi kyseessä aika helvetin hyvä hentai. Anyway, pysyn messissä, vaikka se kaikkien reittien peräkkäin runkkaaminen ilman juonijatkuvuutta osoittautui jo Amagami SS:n myötä tuskalliseksi formaatiksi. Jaksan olla emootiolla mukana vain ensimmäisessä arcissa, lopuissa on vaikea päästä yli ajatuksesta, että jätkä on lutka. Mulla on teille idea ihmiset, uusi päähenkilö joka arciin! Joo. Tämä ei tosin YosuSorassa ole kovin suuri ongelma, koska Haru on lutka alusta asti, ja se tehdään hyvin selväksi. Vituttava jätkä. Tytöissä löytyy kivojakin yksilöitä, mutta kaikki tavallaan menevät pilalle siksi, että ovat niin lätkässä lutka-Haruun. En ymmärrä, miksi odotan seuraavaa jaksoa. Odotan kuitenkin.

KYAAA

Otome Youkai Zakuron kohdalla syy on yksinkertainen. Kauden söpövibat. Eikä Sakupyon prinssi-idioottina yhtään haittaa. Ja olen aika vakuuttunut siitä, että Kushimatsu on uuden vuosituhannen Muumimamma. Zakuro itse hahmona ei herätä minussa kovin lämpimiä tunteita, vaikka olenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että hän tiedostaa ja hyväksyy itsessään ja suhtautumisessaan love interesteihinsä muitakin puolia, kuin sen ”yhyhyy tsun-tsun, oot niin hetare” –perusvammailun. Meillä saattaa olla tässä ihan oikea tsundere, jolla saattaa olla jopa persoonallisuus! Taisin muuten sanoa noin Ookami-sanistakin, hups. Ookami ei tosin dereytynyt (voiks noin sanoa, ei varmaan) tarpeeksi omaan makuuni, siksi sarjan lopetus vähän meikäläisen kohdalla lässähti. Toivomme Zakurolta parempaa. Vaikka Zakuro ei sarjan parasta antia olekaan, niin voi pyhä KAWAII Susukihotaru ja Riken. Hädin tuskin pysyn housuissani. Se on siinä pakahduttavan ihanan ja naurettavan ylivedetyn rajalla, kuolen myötähäpeään ja kusen hunajaa samaan aikaan. Lisää ruutuaikaa kiitos. Sarjassa muuta mainitsemisen arvoista on tietenkin hyvä animaation taso ja perusidea (te tiedätte, että olen heikkona youkaihin ja historiallisiin tai pseudohistoriallisiin settingeihin). Meitsi diggaa.

Uuh aah, sulan.

Kuragehimestä on vasta kaksi jaksoa ulkona, mutta olen jo nyt varsin vakuuttunut siitä, että tulen seuraamaan sarjan loppuun asti. Läppä tuntuu väkinäiseltä ja ärsyttävän ylilyödyltä (hei, minäkin olen ruma agorafoobinen melkein-hikikomoriotaku, enkä silti muutu kiveksi tyylikkäiden ihmisten seurassa), mutta se onkin sitten ehkä ainoa huono piirre sarjassa tähän asti. Rakastuin opening-biisiin ensi kuulemalta, hahmot ovat rakastettavia, ja hei meduusoja. Kuka on meduusa-otaku? Seriously? Niin söpöä. Tietenkin sarjan lopullinen ja täydellinen vetonaula on ihana trap-Koibuchi, jonka viehättävyyttä ei suinkaan vähennä suuren jumalattareni Saiga Mitsukin näyttelijäntyö. Joskus vielä joku voisi kirjoittaa jonkun suuren ja tyhjentävän analyysin ja/tai selonteon cross dressauksesta ei-BL-vibaisessa animessa, ja miten se on muuttunut ja muuttumassa, ja kuinka paljon sillä on oikeasti mitään tekemistä sukupuoli-identiteetin kanssa. On nimittäin mielenkiintoista, itse kun ainakin olen havaitsevinani jonkinlaisen muutoksen tapahtuvan, ja asiaa ohimennen käsitteleviä uudehkoja sarjoja tulee heti mieleen aika monta. Ehkä itse vielä joskus yritän koota jotain ajatuksia aiheesta. Ehkä Hourou Musukon animeversion nähtyä päivänvalon (mitä muuten odotan ehkä enemmän, kuin mitään sarjaa koskaan).

Otanoshimi mode. Ei helv-FUCK YEAH

Star Driverista täytyy sanoa, että innostus on vähän lopahtanut ensimmäisten jaksojen ihanan mauttomuuden jälkeen. Edelleen odotan uutta jaksoa kuin kuuta nousevaa, mutta petyn vähän enemmän joka jaksossa. Vitosjakso onnistui palauttamaan vähän (koska se, että joku häviää ratkaisevan taistelun, koska tuijottaa pikkarit märkinä vastustajan ulkoisia avuja, ei vain voi olla todellista), mutta alun jumalointi ei ole näillä näkymin palaamassa kuvioihin. Ehkä suurimmaksi kompastuskivekseni on nousemassa Wako, joka jostain syystä ärsyttää vaan niin perkeleesti. En onnistu muodostamaan mitään kuvaa hänen persoonastaan, ja koko tytön läsnäolo tuntuu harmillisen usein olevan vain pakollinen paha. Oikeastaan ainoa yhteys, jossa Wakosta pidän, on Sugata/Wako/Takuto –kolmiodraama, jossa ei kaikkien odotusten vastaisesti ole draamaa, ja juuri siksi rakastan sitä. Ongelma tulee siinä, että Takuto ja Wako ilmeisesti ovat oikeasti pariutumassa, joka laskee Takuton pointseja hyvin paljon (ellei Wako kasvata itselleen persoonallisuutta sarjan loppuun mennessä). En ole vielä menettänyt toivoani, aikaa on. Huonoa Star Driverista tuskin saa tekemälläkään, voittoa riittää kyllä. Esim. odotan sitä hetkeä, kun taistelunalkubiisi ei aiheuta kylmiä väreitä ja Takuton muodonmuutosperseenheilautus ei hihitytä.

Näillä eväillä. Olen vähän pettynyt itseeni, kun en jostain syystä koskaan tunnu jaksavan katsoa kovin montaa sarjaa samaan aikaan. No jaa. Laatu voittaa määrän. Tai no, laatu, se on subjektiivista.

The Last Dancebender

2010-10-06T01:34:00.003+03:00

Päätin kirjoittaa The Last Airbenderistä heti, kun lopputekstit pärähtivät kankaalle muutama viikko sitten Kinopalatsissa, mutta mitä enemmän aikaa elokuvan katsomisesta kului, sitä merkityksettömämmältä siitä puhuminen alkoi tuntua. Ei se vain ole sen arvoista. Aion nyt kuitenkin sanoa sanottavani, vaikka mieleni onkin saattanut blokata joitakin asioita kyseisestä kidutustuokiosta.

The Last Airbenderhän on siis Nickelodeonin suurimpaan hittiin, Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon Avatar: The Last Airbenderiin (Briteissä The Legend of Aang) perustuva M. Night Shyamalanin ohjaama lasten/nuorten fantasiaelokuva, kuten monet varmasti tietävät. Tätä nykyä korrekti ilmaisu tosin on, että se on kyseisen animaatiosarjan inspiroima, ei siihen perustuva. Leffan nimeksi piti muuten alun perin tulla vain Avatar, mutta James Cameron ehti ensin.

AtLA ei amerikkalaisena tekeleenä tietenkään ole animea, mutta se yrittää imitoida sitä visuaalisesti, mikä on varmasti yksi syy sarjan huimaan suosioon animea katsovien ihmisten keskuudessa. Itse pidän siinä kaikkein eniten siitä, miten sulavasti ja toimivasti siinä on yhdistetty parhaat puolet sekä animesta, että amerikkalaisesta animaatiosta (ja kerronnasta ylipäänsä). Hahmot ovat kauniita normaalin amerikkalaisen karikatyyrimaisen tyylin sijaan, mutta ne ovat myös ilmeikkäitä, mikä animessa sitten onkin taas vähän harvinaisempi ilmiö. Animaation taso on myös keskivertoanimea korkeampi, ja amerikkalainen huumori tuntuu hyvinkin virkistävältä, helpolta ja jotenkin omalta (onhan sen kanssa kuitenkin kasvanut) japanilaiseen huumoriin tottuneelle. Vaikka sarjassa on ehdottomasti paljon huonoja puolia (mm. pahuuden vuoksi paha pahis jne.), pidän sitä yhtenä parhaana ei-japanilaisena animaatiosarjana, johon olen törmännyt.

Tässä nyt kuitenkaan ei ollut tarkoitus lähteä analysoimaan Avataria. Perusidean selitän siltä varalta, että joku ei sitä tunne: Eletään universumissa, jossa voidaan taittaa (virallinen käännös on 'taitaa', mutta siinä ei mielestäni ole mitään järkeä) eri elementtejä erilaisiin tarkoituksiin, lähinnä taisteluun. Kulttuureja on neljä, ja niistä kukin on keskittynyt tietyn elementin hallitsemiseen. On siis tulikansa, maakansa, vesiheimot ja ilmanomadit (jotka eivät vaella, siitä huolimatta, että heitä kutsutaan nomadeiksi). Maailman tasapainoa ylläpitää avatar, joka pystyy taittamaan kaikkia elementtejä. Aang on 12-vuotias ilmanomadiavatar, joka pakeni velvollisuuksiaan ja jäädytti itsensä sadaksi vuodeksi, jättäen maailman oman onnensa nojaan. Herättyään hänen täytyy oppia taittamaan kaikkia elementtejä ja palauttaa tasapaino, jota tulikansa on järkyttänyt jatkuvalla sotimisella ja yrityksillä valloittaa uusia alueita.

Olin live-action-elokuvasta innoissani silloin, kun sen ilmoitettiin olevan suunnitteilla pari vuotta sitten, mutta innostus kuoli hyvin nopeasti, ja mitä enemmän sain elokuvasta tietää, sitä enemmän lopputulos alkoi minua pelottaa. Kun lopulta menin sen katsomaan, odotin jotain niin huonoa, että siitä saisi ainakin hyvät naurut. Olin kuitenkin niidenkin odotusten suhteen aivan väärässä. Se oli jotain niin järkyttävää, että parin hymähdyksen jälkeen iski vain myötähäpeä ja tylsistyminen, ja jossain vaiheessa meinasi tulla jopa itku. Välillä oli pakko panna pää polvien väliin ja ajatella onnellisia ajatuksia ihan vain, että selviäisi hengissä loppuun asti. En ole koskaan lähtenyt teatterista kesken elokuvan, mutta nyt oli hyvin lähellä.

Kaikki, mikä Avatarissa on hyvää, on The Last Airbenderissä huonoa. En edes tiedä, mistä aloittaa.

Selkein virheratkaisu on käsikirjoittajan ilmeinen aivokuolema. AtLA koostuu kolmesta tuotantokaudesta, tai "kirjasta", ja koko ensimmäinen tuotantokausi on tungettu yhteen elokuvaan. Tuotannollisista syistä ymmärrettävää, ja sarjarakenteen säilyttämisen kannalta järkevää. Mutta ei siihen silti olisi tarvinnut tunkea ihan helvetin kaikkea, mitä siinä ykköskaudessa tapahtuu. Oikeastaan ainoastaan Jet-arc oltiin jätetty pois, KAIKKI MUU löytyi (plus vielä ylimääräistä). Onhan se vaikea karsia pois juttuja, kun on kyseessä niin hyvin rakennettu sarja, että kaikki oikeastaan liittyy kaikkeen, mutta vajaa on kuitenkin parempi kuin juostenkustu. Tapahtumien nopeus vie kaiken draaman. Ei sillä, että se olisi toiminut muutenkaan.

Järkyttävyyksiä riittää loputtomiin. Avatarin universumin miellyttävimpiä piirteitä on ilmeinen uskonnottomuus. Henkimaailma on olemassa, mutta henkiä ei palvota, ne vain ovat. Missään kulttuurissa ei ole jumaluuksia. Hyvin epäamerikkalaista, siellä päinhän on tapana heittää uskonnollisia viittauksia sinnekin, minne ne eivät sovi. The Last Airbenderissä henkimaailma on palvonnan kohde. Tulikansa tekee pahaa, koska "he lakkasivat kuuntelemasta henkiä". Ok, pahis demonisoidaan uskonnon kautta. Ollaan taas perinteisellä jenkkilinjalla. Tämä oli niitä asioita, joille vielä hymähdin, tulihan se ilmi elokuvan ensimmäisillä minuuteilla. Ylipäänsä tapa, jolla tulikansa elokuvassa esitetään, on tiettyyn pisteeseen asti huvittava, mutta lähinnä mauton, rasistinen ja persoonaton. Kaikkien tulikansan edustajia esittävien näyttelijöiden ulkonäkö viittaa lähi-itään, ja puvustuksessa viitataan hyvin tietoisesti arabikulttuuriin. Tämä tuntuu aivan naurettavalta, koska sarjaa katsoessani oma tulkintani tulikansasta on, että sen tarkoitus on symboloida Yhdysvaltoja, joka taas on yksi niistä piirteistä, joiden vuoksi Avatar on niin mullistava sarja myös poliittiselta kannalta.

The Last Airbenderin rasistisuus tulee ilmi myös päähenkilöiden näyttelijävalinnoissa. Avatarin universumissa kaikki kulttuurit perustuvat aasialaisiin tai etnisesti aasialaislähtöisiin kulttuureihin, eli kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän aasialaisen näköisiä. The Last Airbenderissä kaikkien päähenkilöiden näyttelijät ovat vaaleaihoisia, Zukoa lukuunottamatta. Zukon rooliin valittu Dev Patel onkin yllättäen ainoa edes melkein kohdalleen osunut roolitus (olemalla myös ainoa nuorista näyttelijöistä, joka tietää, mitä tekee), vaikka olen vieläkin sitä mieltä, että sarjassa Zukon äänenä toimiva Dante Basco olisi käynyt rooliin aivan yhtä hyvin. Patel on myös ainoa, joka on oikean ikäinen hahmoonsa nähden. Avatarin hahmothan ovat hyvin nuoria, mutta koska he eivät käyttäydy sen mukaisesti, olisi ollut huomattavasti järkevämpää valita vanhempia näyttelijöitä. Esim. 14-vuotias Katara on sarjassa GAangin äitihahmo, joka käyttäytyy huomattavasti isoveljeään Sokkaa kypsemmin ja on jatkuvasti nalkuttamassa ja huolehtimassa. En tiedä, kuinka vanha häntä elokuvassa esittävä Nicola Peltz on, mutta ulkonäkö ja käyttäytyminen tuovat mieleen lähinnä 10-vuotiaan, eli hahmon rooli tarinassa muuttuu totaalisesti. Samoin tosin käy lähes kaikille hahmoille, mutta siitä ei voi syyttää vain näyttelijöitä.

Sama hahmo? Entä arpi, Zukon kasvojen hallitseva piirre ja häpäisemisen ja hylkäämisen konkreettinen symboli?

Niin. Avatarin suurimpia vahvuuksia on sen hahmojen monipuolisuus ja sympaattisuus. Valitettavasti The Last Airbenderissä on päätetty lainata sarjan hahmoilta vain nimet, ja toisinaan myös jokin ulkoinen piirre (esim. Sokan ihku ponnari). Ainoastaan Zukon persoonalla on mitään tekemistä alkuperäisen Zukon kanssa, emoileva teini mikä emoileva teini. Sarjan komedisuus tuodaan ilmi hahmojen kautta (suorilla vitseillä tai typerällä toiminnalla, joista molemmista vastaa lähinnä Sokka, usein myös Aang), elokuvassa huumorista ei ole jälkeäkään. Näin Aangin persoonasta puuttuu puolet, eikä Sokalla ole persoonaa lainkaan. Replatkin taisi pystyä laskemaan yhden käden sormilla. Melko mielenkiintoinen valinta poistaa käytännössä kokonaan hahmo, joka on suurelle osalle katsojista juuri se koko sarjan kantava voima. Myös pahisten persoonat on muutettu täysin. Sisäisesti katkeroitunut kickass-amiraali Zhao on muutettu ylempiään nuoleskelevaksi kalanhakkaajanössykäksi, joka myös tapetaan hyvin graafisesti hukuttamalla, kun sarjassa kuolema lähinnä annettiin vain ymmärtää (voi moralismi). Myös itse pääkiho, tulivaltias Ozai, poikkeaa huomattavasti sarjan versiosta, jossa ei edes näytetä hänen kasvojaan ennen kolmoskautta ja pelkkä hänen läsnäolonsa herättää aitoa pelkoa. Leffassa Ozai on melko symppis keski-ikäinen setähenkilö, joka kuljeskelee käytävillä ja heittelee ilmoille irrationaalisia sotasuunnitelmia. Se siitä jännityksestä.

Huomautettakoot vielä, että joo, hahmoilla on sentään samat nimet, mutta niistäkin suurin osa on äännetty hyvin epämääräisesti, osa jopa täysin väärin (mikäli oletetaan, että alkuperäinen malli on oikea). Hilpeyttä herätti myös se, että Agni Kai -kaksintaistelu äännettiin Agni Key. Kyllä, pienet asiat vituttaa kaikista eniten. Autenttisuus kärsii.

Elokuva ei ole omaan silmääni edes visuaalisesti miellyttävä tai kiinnostava. Hahmot ovat ulkonäöltään tylsiä ja tavanomaisia, ja taistelukohtaukset ovat epädynaamisia ja lähinnä naurettavia. Oikeasti, bendatessa taitettavan elementin kuuluu liikkua ruumiin liikkeiden mukana, ei niiden jälkeen. Koko ajan soi vaan Macarena päässä. Budjettiongelmiakin ilmeisesti oli, ja se totisesti näkyy. Hieno esimerkki on eeppinen lopputaistelu, joka päättyy siihen, että Aang nostattaa avatarpowereillaan suuren hyökyaallon... ja laskee sen taas alas. Uuh aah, pahikset luovuttaa silkasta kunnioituksesta. Halvempaa, kuin jättimäinen sparklaava vesimonsteri, surely. En elokuvantekemisestä kovastikaan ymmärrä, mutta tähän voisin suositella vilkaisemaan Rufftoonin hauskat ja informatiiviset pohdinnat aiheesta, jotka linkkaan, koska en jaksa laittaa kuvia.

Sarjan katsoneelle ja sitä rakastaneelle elokuva on siis kokonaisvaltainen psykosomaattinen raiskaus, muille todennäköisesti vain hyvin, hyvin, hyvin huono elokuva.

Nyt enää toivomme, että jatko-osia ei tule.

Galaktinen Nättipoika & syyskauden ensivaikutelmat

2010-10-04T02:14:00.010+03:00

Olen jo (tai siis vasta) melkein saanut valmiiksi Last Airbender -valitukseni, mutta nyt on kyllä ihan pakko sanoa vain ihan vähän syyskaudesta.

Olen uskollisesti katsonut kaikki tulleet ykkösjaksot (vaikka niitä onkin aika vähän vasta tullut), eikä monestakaan riitä juuri sanottavaa. Panty & Stockingista ei voi sanoa oikein mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo sanonut - ihan kiva, en vaan vielä ole ihan varma iskeekö Cartoon Networkmäinen tyyli. MM! vaikuttaa melko tavanomaiselta, mutta kuitenkin viihdyttävältä, plussana crossdressaava moepoitsu / transtytsy ja jumalakompleksitsundere. FukuJun ei sytytä, mutta elämä on. Iron Man on ehkä hirveintä paskaa, mitä olen nähnyt vuosikausiin, tyylistä tulee lähinnä mieleen Bible Black huonommin animoituna ja kuten Tounis mainitsi, Fujiwara Keiji on vaan ihan väärässä roolissa rautapappana. Ei näin. Bakuman on ihan jees jne.

MUTTA.

Star Driver Kagayaki no Takuto. Bonesin uusimpana se on tietenkin ollut syksyn The Sarja alusta asti. Päähenkilönä toimii Takuto-niminen punatukkainen meren halki uinut jäpikkä, joka on tullut jollekin mille lie saarelle kouluun (ilmeisesti todellisena tarkoituksenaan löytää faijansa). Juttuun liittyy myös jotain mikoja ja joku mechoilla niitä mikoja hakkaava kultanaamiosalaseura, jonka naispuoliset jäsenet pukeutuvat pelkkiin alusasuihin. Ookoo.

Yli puolet ensimmäisestä jaksosta olin aivan pihalla. Koko juttu oli niin hajuton ja mauton ja kaikin tavoin epäomaperäinen, geneerinen ja tylsä, etten voinut ymmärtää, miten Bones mitenkään on voinut tehdä mitään niin kammottavaa. Myös FukuJunilla ja varsinkin Ishida Akiralla on taipumus hälventää kiinnostukseni mihin tahansa. Sitten...

Tämä olisi pitänyt aavistaa jo jakson nimestä, mutta luulen, ettei mikään olisi voinut valmistaa minua henkisesti tähän näkyyn. Ei mikään. Sukkahousuprinssi-mecha ja Galactic Pretty Boy. Ei perkele. Tunnen olevani valaistunut, mikään näin mauton ei voi olla mitään muuta, kuin aivan helvetin mahtavaa.

Ei tällaista vain voi olla olemassa. Voi Bones, minkä teit. Ensin Heroman ja nyt tämä. Kyrpäkrakat ja kaikkea. Olen virallisesti rakastunut.

En vieläkään oikeastaan ymmärrä, mistä koko sarjassa on kyse, mutta edellä havainnollistettujen asianhaarojen vuoksi ei voisi vähempää kiinnostaa. Eiköhän se idea sieltä paljastu sitten joskus, nyt haluan vain jatkaa itkunsekaista kihertämistäni ja tukehtua nättipoika-mechan rytmikkäästi huojuviin perseulokkeisiin.

Lisäplussat vielä varsin rohkeasta opening-animaatiosta, jossa ei esitellä yhtäkään hahmoa päähenkilön lisäksi. Now that's something new.

Oh. Hemahtavaa.

Suurella mielenkiinnolla odotan myös muita syyskauden uutuuksia. Ennakko-odotuksia ei juuri ole, mutta toivon, että käteen jäisi enemmän, kuin kesäkaudesta, josta jaksoin katsoa loppuun ainoastaan Ookami-sanin ja Occult gakuinin (joista kumpikaan ei noussut miksikään mestariteokseksi, vaikka ihan viihdyttäviä olivatkin).

Akuutti välihuomautus

2010-09-16T17:14:00.004+03:00

Oh, käytän blogia ilmaisumediumina vallan väärin, kun vain muutaman virkkeen entryn postaan! Jestas sentään!

Anywhoo, tänään käynnistyi jokaisen animenörtin lempi-ei-anime-tapahtuma, eli Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalit. Ainakin sen pitäisi olla kaikkien lemppari, se kun tuo animea suomalaisiin elokuvateattereihin.

Tänä vuonna ohjelmistossa on loogisesti viime vuonna esitetyn You Are (Not) Alonen jatko, Evangelion 2.0 You Can (Not) Advance. Tästä itse en ole kovinkaan pähkinöinä, sillä niin kiinnostava konsepti kuin remake onkin, Evangelion ylipäänsä ei ole kovin sydäntäni lähellä oleva sarja, vaikka tiedostankin sen merkityksen animemaailmassa, enkä missään mielessä pidä sitä huonona. Joka tapauksessa, kyseinen pätkä pyörii päivittäin ensi torstaihin asti, ties vaikka menisinkin katsomaan sen ihan poliittisista syistä.

Festivaalien todellinen tähti (ja syy tähän postaukseen) on aiemminkin mainitsemani Hosoda Mamorun Summer Wars. Tämä anime-elokuvan helmi ja piirros- ja tietokoneanimaatiota sulavasti ja kauniisti yhdistelevä nerokas taideteos esitetään huomenna perjantaina, sitä seuraavana sunnuntaina, sekä ensi viikon torstaina ja lauantaina, ja suosittelen ehdottomasti, että jokainen ihminen, joka ei ole sitä nähnyt (tai haluaa tukea hyvien leffojen tuomista Suomen teattereihin) raahaa itsensä sitä katsomaan. Itse kirmaan kuin tuuli heti ensimmäiseen näytökseen, ja vastustan himoa ostaa liput kaikkiin. Kiitos rajallinen opintotuki, estät minua tekemästä tyhmyyksiä.

R&A:n sivuilta:

"Viime vuonna R&A esitteli animeohjaaja Mamoru Hosodan elokuvalla The Girl Who Leapt Through Time. Nyt on vuorossa ohjaajan varsinainen mestariteos, Summer Wars. Kyseessä on monella tapaa täydellinen animepläjäys: Sen tarina ja henkilöt ovat koko perheelle sopivia, siinä on teiniromanssin poikasta sekä virtuaalitodellisuutta ja mestarihakkereita teini-otakuille. Lisäksi se on visuaalisesti näpsäkästi toteutettu, kahta eri animointityyliä yhdistäen. Jos joku on huomaavinaan Summer Warsin kesäisessä maisemassa jotain ghiblimäistä, ei ihme. Hosoda oli töissä studiolla jonkun aikaa.

Matematiikkanero lukiolaispoika Kenji ja hänen nörttiystävänsä ovat uppoutuneet Oz-nimiseen virtuaalimaailmaan. Kesälomalla sievä Natsuki pyytää Kenjiltä apua ja ihastunut poika suostuu, tietämättä tarkkaan mihin. Tyttö vie Kenjin juhlimaan isoäitinsä 90-vuotispäiviä. Valtavaan perinteiseen nagonolaiseen taloon kokoontuu koko Natsukin suku.

Talon rauhaisa oleilu saa uuden käänteen kun Kenji yrittää ratkaista saamansa mystisen numerokoodin salaisuuden. Hän tulee vahingossa ladanneeksi Ozin tuhoavan koodin nettiin. Ozin romahtaessa alkaa todellinenkin maailma bugittamaan. Viranomaiset luulevat Kenjin kehittäneen koko sopan ja Ozia tuhoava hakkerivoimakin hyökkää häntä vastaan. Kenjin ja ystävien sekä koko Natsukin suvun on yhdistettävä voimansa maailman – tai ainakin isoäidin talon – pelastamiseksi."

Kaikki katsomaan. Tämä on määräys.

Kuulette minusta seuraavan kerran toivottavasti pikapuoliin, jahka löydän aikaa istahtaa kirjoittamaan vähän pidemmäksikin aikaa. Kävin nimittäin viikonloppuna katsomassa The Last Airbenderin.

HEROMAN ENGAGE

2010-09-07T00:09:00.007+03:00

Ihme on tapahtunut! Minä olen katsonut animea! En voi uskoa tätä todeksi!

Olen katsonut nyt viime aikoina paljon muutakin, eikä keskeneräisestä sarjasta ole järkevää puhua, mutta HEROMAN. Olen koukussa. Kuolen vain ajatellessani, että seuraavaa jaksoa pitää jaksaa odottaa torstaihin asti.

Välttelin Heromanin aloittamista pitkään, lähinnä siksi, että hyi jotain jenkkipaskaa, eikä siinä vaikuttanut olevan edes ketään kivoja ääninäyttelijöitä tai mitään muuta, jolla voisi kompensoida perusidean naurettavuutta. Syy siihen, miksi edes koin sen katsomisen millään tasolla tarpeelliseksi, oli tietenkin Bones, jota rakastan hyvin suurella intohimolla (mikä on ehkä huomattu), ja sen edellinen sci-fi-pläjäyshän (eli Xamdou) oli kuitenkin hyvä, tai ainakin kaunis. Tiesin Heromanin olevan siis myös kaunis, koska kaikki Bonesin tekemä on aina kaunista. Ja kauneus on ihan riittävä syy katsoa mitä vain.

Olin aivan oikeassa tuomitessani Heromanin ennakkoluuloissani jenkkipaskaksi, koska sitä se juuri on – alkuperäinen ideakin on Stan Leen käsialaa (mangaversio on itse asiassa jätkän käsikirjoittama), ja ei helvetti niitä jenkkilippuja joka nurkassa ja vielä itsensä Heromanin perseessä. Kuva amerikkalaisuudesta on äärimmäisen yliviety karikatyyri, enkä tiedä, onko se tahallista. Ajatus tahallisuudesta sinänsä on hassu, kun ottaa huomioon hra Leen osallisuuden ideoinnissa, sillä ömeriikkalaisethan eivät kovin herkästi pilkkaa itseään (tai ainakaan lippuaan). Leen patrioottisuudesta en tosin tiedä mitään, itselleni herran elämäntyö kun on melko pimennossa Hämistä lukuun ottamatta. Sarja ei tosin vaikuta siltä, että se olisi tarkoitettu parodiaksi, joten voi olla, että työryhmä kässärin saatuaan headdeskasi kollektiivisesti ja päätti vetää kaiken täysin yli ja lisätä kuvia tuhonjälkeisistä lipunriekaleista joka väliin ihan vain, koska se on kivaa. Siltä se ainakin näyttää.

Heromanin perusjuoni on persoonaton. Joey on jossain Jenkkilän länsirannikolla asusteleva tyttöpoika, joka amerikkalaiseen tapaan on tietenkin orpo ja asuu mummonsa luona. Eräänä päivänä hän onkii roskiksesta rikkinäisen Heybo-robottilelun ja korjaa sen. Sitten jostain tuntemattomasta syystä jokin epämääräinen salama yhtäkkiä iskee tähän robottiin, ja tattadadaa, Heroman, tuo ihastuttavan sielukaskasvoinen pilotiton mecha-örkki, on syntynyt. Lisätään vielä Joeyn hönön opettajan vahingossa Maahan kutsumat tylsän amerikkalaisesti motiivittomat ja kyseenalaistamattomasti pahat avaruustorakkadigimonit Skruggit, niin jee, päästään tappeleen. Sankari on syntynyt.

Juoni on siis tylsä, yllätyksetön ja kaikin tavoin epäoriginaali. Se myös etenee puuduttavasti toisiinsa liittymättömissä arkeissa, joskin taustalla kulkee aina jokin näennäinen yhteys Skruggeihin. Sarja on yksinkertaisesti huono. Onneksi se ei estä sitä olemasta hyvä.

Heromanin vahvuus on sen hahmoissa. Tai no, lähinnä Heromanissä. Joey muka ohjaa sitä vasempaan käteen kiinnittyvällä ohjaimella, mutta todellisuudessa vaikuttaa enemmän siltä, että Heroman itse ohjaa itseään Joeyn kautta ehdottamalla tälle, mitä käskyjä tämän tulisi käyttää. Heroman on myös ilmeisen ilmeetön, mutta silti sen kasvoilta pystyy lukemaan laajemman skaalan tunteita, kuin yhdenkään muun hahmon. Se ei myöskään päästä ääntä, satunnaisia örähdyksiä lukuun ottamatta, mutta kykenee silti olemaan ehjä ja mielenkiintoinen, persoonallinen hahmo. Plus tietenkin se on ihan hirveän söpö. Tai niin söpö, kuin joku random ukkosenjohdatinmecha voi olla. Mikä on aika söpö. Joey ei ole niin söpö, vaikka hänen sukupuolenilmaisunsa tekeekin minut iloiseksi. Tarkkaa ikää en tiedä, mutta joku yläastepentu se on, ja ajatusmaailma tuntuu olevan sen mukainen. Se on tavallaan aika sympaattista, ja on ihan kiva saada välillä vaihtelua, mutta mielenkiintoiseksi hahmoksi en Joeya kutsuisi. Se on se tylsän päähenkilön syndrooma, josta tuntuu olevan vaikea päästä eroon. Onneksi on kuitenkin Psy, Joeyn paras kamu, jolla on ehkä maailman hienoin fleda, ja on jäbä muutenkin aika kickass tyypiksi, joka ei voi mennä minnekään ilman kainalosauvoja. Psylla ei ole oikeastaan mitään erikoisosaamista (muuta, kuin yleinen päheys), mutta se roikkuu silti messissä, kun Joey ja Heroman pistää torakoita pinoon. Toisinaan siitä on jopa apua, mutta tiellä se ei ole ikinä, mikä on aika poikkeuksellista. Heromanissa muuten kukaan ei oikeastaan ole tiellä. Sarjassa on myös se pakollinen love interest, cheerleader Lina, joka itkee ja ulisee ja on hyödytön, mutta sekään ei ole koskaan tiellä. Se on hienoa. Muita huomionarvoisia hahmoja ovat mm. ihkusekoboltsi Denton-sensei, kaiken paskan vahingossa alulle laittanut alien-otaku, Joeyn sisko Holly, geneerisen sadistinen, mutta silti sympaattinen emopunkkarimimmi, sekä Linan Will-onii-chan eli alien-Rorschach, joka tulee Skruggien vangitsemaksi yrittäessään olla sankari, ja jolle sittemmin tapahtuu jännää. Mainitsemisen arvoinen on myös oikeassa maailmassa jo CIA:n alle jääneen National Intelligence Agencyn eli NIA:n agentti Axel Hughes (jonka seiyuu on muuten Touchi Hiroki). Tämä kahvisieppo on se pakollinen linkki Joeyn ja Valkoisen talon välillä, koska tietenkin sellainen pitää olla, ollaanhan hei sentään Yhdysvalloissa.

Psy ja iso tukka. Ja Joey.

Hahmojen sympaattisuudesta huolimatta ne jäävät kaikki melko pintapuolisiksi. Tietenkään satavarmasti ei voi vielä sanoa mitään, sarja kun ei ole vielä loppunut, mutta 23 jaksosta saa jo aika hyvän käsityksen hahmojen sielunelämän laadusta. Tähän mennessä olemme todenneet, että Joeylla ja Hollylla on isäkompleksi, Linalla on velikompleksi, ja Will teloi Psyn jalan aiheuttaen tämän pysyvän rampautumisen (yhyy, ei voi enää koskaan pelata jenkkifutista, mikä tragedia) and that’s about it. Tietenkin noissa kaikissa asioissa olisi tarpeeksi ainesta, mutta valitettavasti sarja tuntuu seuraavan amerikkalaista linjaa myös siinä, että omiin tunteisiin ei jäädä vellomaan, eli katsojalle ei välity se, mitä siellä päässä on, mikäli siellä jotain on. Monet hahmot myös tuntuvat olevan olemassa vain jotain tiettyä tarkoitusta varten, kuten esim. agentti Hughes, joka ilmeisen kaksijakoisena persoonana olisi hyvinkin mielenkiintoinen tuttavuus, mutta ei, pitää raportoida herra presidentille.

Työnaama ja kahvinaama. Oi Hughes.

Skruggit tosin päihittävät pintapuolisuudessaan kaikki muut. Arana mainitsi tappeluanalyysissään jotain, mitä itse pidän suorastaan animen erityispiirteenä: sympaattinen antagonisti, eli siis kiva pahis. Amerikkalaisissa elokuvissa (varsinkin animaatioissa) on aina ollut mielestäni kaikkein turhauttavinta se, että antagonisti kuvataan usein yksinkertaisesti pahaksi, eikä sen hahmosuunnitteluun uhrata edes sen vertaa aikaa ja energiaa, että pahan toiminnan motiivi voisi olla jotain muuta, kuin ”AHAHAHAHA HALUAN VALLOITTAA MAAILMAN!” Tässä välissä voisin vetää hirveät ragetukset Pokémon The First Movien järkyttävästä jenkkisensuurista Mewtwon hahmokehityksessä, mutta jätän väliin. Tietäkää, se on malliesimerkki amerikkalaisen viihteen pahiskulttuurista, jonka sairaus tulee hienosti esiin, kun katsoo alkuperäisen version jenkkiversion kanssa rinnakkain. Heroman ei tosin pääse edes jenkkipokemonin tasolle torakkaystäviemme persoonallisuudessa. Niiden toiminnalla ei ole mitään motiivia tai edes logiikkaa. Ne hyökkäävät Maahan ilmeisesti valjastaakseen sen omiin taloudellisiin tarpeisiinsa, mutta silti ne vain tuhoavat kaiken, eivät suinkaan yritä hallita. Ne eivät myöskään ole yksilöitä, vaan vain suuri final boss Gogorr edes näyttää erilaiselta, eikä sitäkään ole mitenkään luonteella pilattu. ”Me Skruggit emme hyväksy häviötä, räjäytän tän koko paskan taivaan tuuliin vaan, koska vituttaa”, ja sitä rataa.

Teppelin! Eiku sori, väärä sarja.

Jos unohdetaan Skruggien aivotoiminnan olemattomuus ja se, että ne näyttävät digimoneilta (ja myös kuollessaan muuttuvat munantapaisiksi kapseleiksi, aivan kuten digimonitkin palautuvat digimuniksi), ne ovat oikeastaan aika siistejä pahiksia. Syy tähän on minulta itseltänikin hieman pimennossa, mutta jossain vaiheessa tajusin pelkääväni niitä aivan pirusti. Luulen sen johtuvan suurelta osin sarjan ensimmäisen puoliskon Skrugg-teemamusasta, joka pärähtää soimaan aina, kun paskaa on tulossa niskaan. Eräänlainen Jaws-efekti, voitaisiin kai sanoa. Biisi on todella ahdistava, ja siihen on hyvin onnistuttu luomaan ampiaispesän mieleen tuova pahaenteinen surina, mikä sopii mainiosti Skruggien insektoidiseen luonteeseen. Örkkien ulkoisessa designissahan ei ole mitään järkeä, ne jopa käyttävät tuntosarviaan ruoskina, mutta jokin niissä vain nostaa niskakarvani pystyyn. Ehkä se on vain ajatus voittamattomasta jättiläistorakasta? Että onneksi olkoon vain, ensimmäistä kertaa olen kohdannut pahiksen, jolla ei ole motiivia tai persoonaa, mutta joka silti herättää tunteita (ja vielä näin poikkeuksellisia sellaisia).

Tästä voimmekin kirmata kaunista aasinsiltaa pitkin sarjan äänimaailmaan. Kuten sanottu, näyttelijäkaartista ei löydy kovinkaan suurta innostusta herättäviä nimiä (Touchin lisäksi), eli heihin on turha paneutua sen enempää. Kukaan ei ole huono, muttei mitenkään erityinenkään. Soundtrack sen sijaan sulautuu sarjaan täydellisesti, ei koskaan kiinnitä liikaa huomiota, mutta säestää ja tukee tapahtumia varmasti. Ensimmäinen opening-kappale on Larukun Tetsuyan Roulette, joka on ehkä hirvein kuulemani yksittäinen kappale pitkään aikaan, mutta sitä onneksi kompensoi toinen opening, Kyleen missing, joka taas onkin sitten yksi parhaista pitkään aikaan kuulemistani kappaleista. Poikkeuksellisesti myös molemmat endingit ovat onnistuneet, jopa visuaalisen ilmeensä puolesta. Toinen ending, Mass Alertin My hands for you (Boku no te wa kimi no tame ni) on jopa noussut henkilökohtaisella top 5 ending -listallani kärkikolmikkoon.

Heromanissä on siis aivan järkyttävän paljon paskaa, mutta myös aivan riittävästi hyvää, ja sen paras myyntivaltti on ehdottomasti erilaisuus muuhun animeen nähden. Ylenpalttinen amerikkalaisuus on todella mielenkiintoista (ja etenkin hauskaa), varsinkin kun sen tietää tulevan pääasiassa japanilaisesta näkökulmasta, ja oikeasti melko helposti paskaksi tuomittavissa oleva käsikirjoitus Bonesin taikasauvan alla on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Tunnustaudun siis kohderyhmäksi, vaikka olenkin oikeasti liian vanha ja kotoisin väärältä mantereelta, mikäli oletetaan odotetun kohdeyleisön koostuvan 13-vuotiaista amerikkalaisista pojista, kuten sarjan markkinointi antaa ymmärtää.

Teinidraamaotakun tunnustuksia, eli miksi Wolf on hiljaa

2010-08-23T16:06:00.002+03:00

Mun ei nykyään tee oikein enää mieli kirjoittaa mitään, lähinnä ehkä siksi, että koen olevani jotenkin liian kykenemätön informatiivisen, mutta samalla minua itseäni viihdyttävän tekstin tuottamiseen ilman, että vaikutan idiootilta, joka ei tajua mitään (ja sehän olisi maailmanloppu, koska totuus sattuu).

Mulla on aina ollut sellainen paha tapa, etten halua analysoida mitään, vaan ottaa kaiken kokemuksena. Tämä alkoi jo peruskoulussa, jolloin kovaan ääneen äikäntunnilla marisin siitä, kuinka kirja-analyysi tuhoaa lukukokemuksen ja vie huomion olennaisesta, keskittyen ihan liikaa joihinkin piilotettuihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kannanottoihin, jotka omasta mielestäni olivat täysin tajuttavissa ilman mitään erityistä erittelyäkin. Tuntui typerältä lukea jotain ja sitten analysoida, että tässä kirjailija nyt haluaa sanoa tämän ja tämän asian, kun mistä helvetistä sen muka voi tietää, mitä se oikeasti haluaa sanoa? Pointtihan on aina se, että pitää tulkita itse. Taideteos edustaa kullekin ihmiselle sitä, mitä he minäkin hetkenä elämässään haluavat siinä nähdä, eli analyysien kirjoituttaminen oli mielestäni vain latistava yritys tehdä subjektiivisesta kokemuksesta objektiivinen totuus. Sen totuuden tittelin sai sitten aina se, joka käytti kaikkein korrekteinta kieltä ja eniten vaikeaselkoisia sivistyssanoja (joita itsekin latelin niihin aikoihin vielä melko suvereenisti), ja jonka näkemys muistutti eniten opettajan näkemystä (tässä en koskaan ollut kovin hyvä).

Tällaisesta lapsuuden mentaliteetista ja sen tuhoamiseksi tapahtuneesta aivopesusta minulle on jäänyt käteen kaksi asiaa; en osaa analysoida mitään, enkä osaa kirjoittaa kontrolloituja kokonaisuuksia. Ajatus siitä, että jonkin asian kirjallinen analysoiminen voisi olla jotain muutakin, kuin oman jumalallisen kokemusympäristöni raiskaamista, on tullut minulle sen verran myöhään, että ilmeisesti aivoistani puuttuu sellainen rata, kuin kokemuksen verbaalinen erittely tavalla, jonka joku muukin ihminen tässä universumissa voi mahdollisesti ymmärtää.

Tämä näkyy selkeästi siinä, miten suhtaudun itseeni esim. tämän blogin kirjoittajana. Olen nyyppäpaska, joka ei uskalla koskaan sanoa kenellekään hienolle ja sivistyneelle harrastajalle yhtään mitään, tai vähintäänkin lymyilee tunnin jossain nurkassa angstaamassa itse itselleen aiheuttamaansa nöyryytystä aina jonkin lyhyen ja persoonattoman puheenvuoron jälkeen. Tämä on minulle oikeasti aika naurettava persoonallisuushäiriö kaikin puolin, koska vaikka tiedänkin, etten voi kutsua itseäni asiantuntijaksi animen kohdalla, olen kuitenkin katsonut alusta loppuun yli 200 nimikettä vaihtelevalla tahdilla viimeisen viiden vuoden aikana ja ollut aktiivisesti mukana fandomissa, eli en koe oikeasti olevani enää mikään newbie. Tietenkin asiaa voi tarkastella 80-luvulta asti avaruusoopperoita katselleen näkökulmasta, mutta silloin lähes kaikki ovat nyyppiä, ja oikeasti ihan sama. Ketä kiinnostaa? Ei ketään ainakaan kuuluisi, mutta jotenkin se vaan silti kiinnostaa aina, kun on kyse itsestä. Voi ihmisen heikkous ja tarve lokeroida.

Yritykseni on sitten olla itsekriittinen, ei rypeä itsesäälissä tai syyttää skeneä elitismistä.

Lyhyen tekstin lyhyempi tiivistys: Ahistaa, kun ei osaa.

Eli tässä syy siihen, miksi kirjoitan niin vähän ja harvoin. Tietenkin osasyy on myös se, ettei mulla ole aikaa katsoa animea. Paitsi Digimon Xros Warsia, koska siis uuh Sakurai Dorurumonina/Lagann-sutena on ehkä hoteinta ikinä.

Peace out, yritän rentoutua ja kasvaa ihmisenä (ja katsoa animea, koska tän blogin oli kai tarkoitus olla jotain muutakin, kuin mun itsetutkiskelua).

Ompelukoneet esiin (ken jaksaa)

2010-08-01T03:48:00.004+03:00

Cosplay oli mulle joskus jotenkin tärkeä asia. Cossikisa oli suorastaan ainoa ohjelmanumero, jota menin conissa katsomaan, ja sitten sen jälkeen keskusteltiin siitä, miten siellä ei nyt taaskaan ollut mitään erityistä, ja miten kaikki hienoimmat puvut oli Trinity Bloodista ja kuinka perseestä se sitten taas on.

Itse olen kuitenkin cossannut vain pari kertaa - joista mistään en ole tarpeeksi ylpeä kuvaillakseni niitä sen tarkemmin - suuresti siitä syystä, etten osaa ommella lainkaan, ja askartelussa olen sitäkin toivottomampi tapaus. Tekemällä kai oppisi, mutta kun puuttuu aika, raha ja intohimo, ei asialle tee hirveästi edes mieli tehdä mitään. Välillä kuitenkin tulee jostain hahmosta sellainen fiilis, että voi jumankauta jos osaisi. Sitten sitä hetken miettii kikseissä miten piilottaa Casshernin kokovartalotrikoon raitoihin vetoketjuja ja kuinka monta tuntia pitäisi hengata solariumissa kelvatakseen Haseoksi, mutta kun tekeminen ei koskaan ala, intokin katoaa melko sukkelaan, ihan sama kuinka helvetin päheetä olisi olla Soldier Blue.

Silti jostain syystä cosplay tuntui jossain vaiheessa olevan äärettömän suuri osa harrastusta. Oli tunne, että animeharrastaja ei voinut olla, jos ei cossannut, tai vähintään hiljaa mielessään arvostellut kaikkien muiden pukuja ja suunnitellut tekevänsä itse paremmat.

Olen varmaan vain ajautunut mukaan väärään aikaan, väärän ikäisenä tai väärässä seurassa.

Nykyäänkin arvostan cosplayta sen verran, että ilahdun hienon puvun nähdessäni, ja luonnollisesti kiinnostun heti ihmisistä, jotka cossaavat jotain minulle mieluisaa. Itse taiteenalasta on sinänsä tullut minulle melko yhdentekevä (vaikka vieläkin toisinaan fantasioin oman puvun tekemisestä), enkä jaksa lainkaan seurata skenen tapahtumia. Tosin Mert Otsamon seikkailuja Suomen Project Runway -versiossa oli mielenkiintoista seurata. Cossaamisesta voi siis oikeasti olla elämässä hyötyä, who would've known.

Syy siihen, miksi nyt ylipäänsä puhun jotain irrelevanttia kökköä, on luonnollisesti juuri käyntiin pärähtänyt Cosplayviikko. Huvittavaa kyllä, seurasin aikanaan idean kehittymistä suorastaan liiankin läheltä - saattoi jopa olla, ettei ajatuksen synty tapahtunut kenenkään täysin minuun liittymättömän ihmisen päässä. Sanotaan vaikka niin, että kuvislukiolaisilla on tylsää ja aina silloin tällöin suunnaton tarve näyttää vielä normaalia omituisemmilta jokapäiväisissä puuhissaan. Eh. Anyway. Idea on mun mielestä oikeasti hauska, tosin aiempina vuosina en ole onnistunut näkemään yhtäkään cossaajaa. Sinnikkäästi nuo jotkut asiasta kiinnostuneet sitä jaksavat järkätä, toivottavasti ihmiset alkavat joskus innostua.

Ehkä sitä itsekin voisi yrittää joskus. Tai sit ei. Mut aina voi unelmoida eeppisestä line-upista. Jonain Cosplayviikkona vielä…

En näköjään osaa nykyään kirjoittaa mitään edes semijärkevää. En ole katsonut taas vähään aikaan oikein animea. Kesäkautta olen edelleen seuraillut, mutten ole enää erityisen innoissani mistään (paitsi ehkä Ookami-sanista). En varmaan kykene kovasti mitään katsomaan tässä ihan lähiaikoina, on nimittäin muutto kovasti käynnissä, ja kohta joudun myös viettämään sen viheliäisen nettipimentoviikon, kun uudessa kämpässä ei ole laajakaistaa. Sen aikana saatan tosin saada katsottua vanhempaa kamaa, joka on odottanut jo pitkään perehtymistä.

(Ja kaikesta hirveästä muuttohässäkästä ja sitä seuraavasta rahapulasta huolimatta olen hyvin todella äärimmäisen onnellinen siitä, että saan pian Mushishin viimeiset volat käsiini. Mushishi-animehan on tunnetusti maailman paras anime, mutta se manga on noin miljoona kertaa parempi, ja näin ollen odotan alppojen 8, 9 ja 10 kompilaatiota melko housut solmussa. Urushibara Yuki on ehkä kuvataiteellisesti ja tarinankerronnallisesti lahjakkain ihminen maailmassa. Et jee.)

Fullmetal Alchemist: Brotherhood

2010-07-14T03:00:00.008+03:00

Seuraa yöllinen tajunnanvirtavuodatus, pahoittelen.

Heti ensimmäiseksi haluan sanoa, että olen lukenut FMA-mangaa vain kymmenen alppaa, joten en arvota mitään animetulkintoihin liittyvää sen perusteella, kuinka tarkasti se vastaa alkuperäisteosta. Käsitykseni tosin on, että Brotherhood seuraa mangan juonta melko tarkasti, mutta kyseistä juonta tuntematta kieltäydyn laskemasta sitä sen eduksi.

FMA 2003 on minulle ehdottoman tärkeä sarja. Se on yksi ensimmäisistä katsomistani sarjoista, eikä senkaltaista sydäntä riipivää tragediaa tule vastaan ihan joka päivä. Sen kautta tajusin, mikä animessa on niin erilaista länsimaiseen massaviihteeseen nähden: realismi, hyvyyden ja pahuuden käsitteiden absurdius. Kun ns. pahistenkin ihon alle pääsee, huomaa, ettei enää tiedä, kenen haluaisi voittavan. Siinä on yksi pääsyistä siihen, miksi minä rakastuin animeen.

FMA 2003 on hyvin emotionaalisesti latautunut sarja, kaikista pöhköistä fillereistään huolimatta. Lähes kaikissa räiskintäkohtauksissakin on jatkuvasti läsnä vahva tunnelataus. Taistellaan jonkin vuoksi, jonkin puolesta. Tai tällainen muistikuva minulla on, eli siis mieleen jäänyt yleisfiilis on tämä. Olin 15 katsoessani sarjan, enkä sen jälkeen ole katsonut sitä uudestaan kokonaisuudessaan, joitakin jaksoja vain, eli en muista yksityiskohtia kovin tarkasti. Muistan vain kokeneeni paljon aitoja ja vahvoja järkytyksen tunteita, jollaisia moni viihdeteollisuuden tuotos ei minussa herätä. Kyseinen sarja oli minulle siis hyvin voimakas kokemus, ja on jollain tasolla minulle pyhä, eli sen voi häväistä.

Perinteinen "ei vittu mun käsi hajos" -frame. Jotkut asiat eivät muutu.

Olen nyt kolmen päivän aikana katsonut Brotherhoodin, hieman vastahakoisesti, ja lähinnä yleissivistyksen nimissä. En voi ehkä sanoa inhonneeni sitä, sainhan sen kuitenkin katsottua loppuun asti, ja myönnän ehdottomasti, että siinä oli hetkensä. Niitä hyviä hetkiä saattoi olla jopa enemmän kuin huonoja, mutta minulle on ominaista se, että yksikin ärsyttävä asia jää takaraivoon kitisemään ja näin sabotoi koko homman. Spoilaan ja eksyn aiheesta muuten varmaan aika sikana, look out.

Mitä, minäkö kävelin suoraan ansaan ja olen nyt panttivankina? Höpsis!

Se mitättömyydestään huolimatta kaikkein ärsyttävin asia: Winry Vitun Rockbell. Siinä on taas yksi pimatsu, jota en ole koskaan sietänyt. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka vihaavat aina päähenkilöiden love interestejä, mutta jokin Winryssä vain hajottaa pääni. 2003-versiossa tytsyn rooli oli ansaitun mitätön, joten en ehtinyt häntä sydämeni pohjasta vihaamaan, mutta nyt… Sen pitää olla joka helvetin paikassa, aina ongelmissa ja aina parkumassa. On kuin Winryllä olisi kaksijakoinen persoona: toinen puoli on kickass automail-mekaanikko, joka pistää paskiaisia (ja huonosti automailejaan huoltavia nyyppiä) turpaan, toinen on pillittävä pikkulikka, joka vain valittaa voimattomuuttaan tekemättä asialle yhtään mitään, ja idioottina lankeaa koko ajan joka helvetin ansaan. Ja valitettavasti tämä jälkimmäinen puoli on vallalla suurimman osan ajasta. Lisätään tähän vielä se, että ihkupihku Ed on lätkässä tähän kyynelprinsessaan. Niin, minä en vihaa päähenkilön love interestiä siksi, että se on päähenkilön love interest, mutta se ominaisuus totta vie tekee paskan hahmon entistä paskemmaksi. Päähenkilökin nimittäin menettää charmiaan valitettavan paljon osoittaessaan niin käsittämättömän huonoa makua. Voi Ed, minkä teit. Ärsyttävintä on ehkä se, että Winryn aiheuttamilla kriisitilanteilla ei tunnu olevan juuri mitään merkitystä Edin hahmokehityksen kannalta, toisin kuin 2003-versiossa (esim. tapaus, jossa Barry the Chopper kidnappasi Winryn -> Ed sisäisti kuolemanpelkonsa jne.). Voitte uskoa, että Edin ja Winryn tilanne Brotherhoodin lopussa ei tehnyt minua kovinkaan onnelliseksi. Jäi, sanoisimmeko, paskanmaku suuhun.

Pettymystä aiheuttivat myös sarjan pahikset, joskaan eivät kiduttavissa määrin. Oikeastaan vain Greedin ja Envyn pään sisälle päästään. Lust (joka varsin valitettavasti tapetaan saman tien), Gluttony, Pride ja Sloth jäävät täysin pintapuolisiksi kuolemansyntiensä manifestaatioiksi, ilman omaa persoonaa tai omia haluja. Gluttonyn tuska Lustin kuolemastakin jätetään täysin käsittelemättä, vähän vaan parutaan ja kerran mennään berserkiksi kun kuullaan tappajan nimi ja that’s it. Mitä itse pääjehuun eli isukkiin tulee, hänen persoonansa haavoittuva puoli tuodaan esiin vasta hänen kuolemansa hetkellä, eli kanta siitä, pitäisikö hänen päivänsä päättää vai ei, säilyy kiinteänä koko sarjan ajan. Ei hyvä. King Bradleyn kohdalla tilanne on siedettävämpi, eihän häneltä sattuneista syistä voikaan odottaa samastumispintaa tarjoavia piirteitä. Sitä paitsi, viiksekäs lihaksikas setä verisenä hakkaamassa miekoilla, uujea. Sen verran fanservicellä ostettavissa minäkin olen.

Aloin missään suhteessa nauttia sarjasta vasta siinä vaiheessa, kun tultiin kohtaan, josta 2003-versio jatkaa omille teilleen. Samojen tapahtumien katsominen uudestaan ei itsessään ollut tuskallista, mutta kun ne oli toteutettu huonommin. Kaikki tapahtui liian nopeasti, eikä näin ollen dramatiikasta ollut jälkeäkään. Ymmärrän tietenkin logiikan tämän ratkaisun takana, mutta se ei tehnyt katsomista yhtään nautinnollisemmaksi. Tavallaan tuli fiilis, kuin luotettaisiin siihen, että kaikki ovat nähneet aiemman version, eli aikaa ei tarvitse tuhlata jo kertaalleen kerrottuihin yksityiskohtiin. Halpoja ratkaisuja. Messiin heitettiin myös täysin tarpeettomia muutoksia, jotka vain pahensivat tilannetta. Sarjan edetessä draamantajukin tuntui parantuvan, vaikka viimeisissä jaksoissa kaikki taas unohtui. Tuolla räjähtää, täällä räjähtää, siellä räjähtää ja sit tulee tollanen hyökkäys ja sit tollanen ja woosh iso valo välähti ja pum vedetään turpaan, ja nyt mä uhraan itteni sun puolesta ja sit sä mun ja sit toi ton - eiku missä se viisasten kivi on?

Tarinoidensa puolesta vanhaa ja uutta on ehkä turha verrata toisiinsa, kyse kun kuitenkin on aivan eri stooreista. Olennaisinta kenties on se, että 2003-versiossa juonen monimutkaisuuteen ei panosteta yhtä paljon kuin sen vaikutukseen hahmojen kehitykseen ja tunnetiloihin, toisin kuin Brotherhoodissa, jossa tunnelataukset heitetään helvettiin ja koko homman juju on salaliitossa. Olihan sitä jännä seurata, ja välillä jopa yllätyin jostakin käänteestä, mutta olisin toivonut vähän lisää… No, lisää.

Yhdessä asiassa eri versioita voi verrata toisiinsa, ja tämä kyseinen asia on hyvin lähellä sydäntäni, vaikuttaen näin katselukokemukseeni varsin kokonaisvaltaisesti. Seiyuu.

Roy Mustang. Ookawa Tooru -> Miki Shinichiro
Sanokaa mitä sanotte, mutta EI HYVÄ. Näkemykseni aiheesta on tietenkin puolueellinen, ihminen on tunnetusti muutosvastarintainen eläin, mutta käytän tämän tilaisuuden jakaakseni mielipiteeni Miki Shinichirosta. Miki on yksi niistä ääninäyttelijöistä, joista minun kuuluisi kaiken järjen mukaan pitää, mutta en vain pidä (muita esimerkkejä voisivat olla vaikkapa Fukuyama Jun ja Ishida Akira). Se on joku feromonityyppinen juttu, ei vain klikkaa. En kuitenkaan inhoa Mikiä, arvostan hänen ilmiselvää ammattitaitoaan ja jopa pidän hänestä joissakin rooleissa, mutta Roy ei ole yksi niistä. Ongelma on varmasti siinä, että Roy sattuu olemaan lempihahmoni, tai ainakin oli ennen Brotherhoodia, ja Ookawa Toorulla vain sattuu olemaan yksi seiyuumaailman seksikkäimmistä äänistä. Yhdistelmä on siis minun näkökulmastani melko voittamaton. Ääni on iso osa hahmoa, ja kun vaihdetaan syvä, hahmon ikää vanhemmalta kuulostava ääni paikoitellen kimakkaan ja nuorelta kuulostavaan ääneen, muutos on ilmeinen. Roy menettää vakuuttavuutta. Voi tosin olla, että Ookawan tuoma kypsyys ei ole ansaittua, mutta itse pidän siitä enemmän, sillä se korostaa Royn aikuisuutta (tai sen illuusiota) verrattuna Ediin, mikä on näiden kahden välisen suhteen kannalta varsin olennainen asia. Eli joo. Turn-off. Yritin päästä yli, mutten voinut. Kyllä, minulla on hyvin epäterve fiksaatio ääniin, myös tosielämässä.

Seiyuu ei tosin ollut ainoa Royhyn liittyvä muutos, josta en pitänyt. 2003-versiossa Roy tappaa Winryn vanhemmat käskystä ja kärsii sen vuoksi vielä vuosia myöhemmin -> syvyyttä Royn hahmoon, spesifioitu syy Ishval-angstaamiseen eli enemmän dramatiikkaa. Tappaminen myös looginen tapahtuma, käsky käy, koska lekurit auttavat myös vihollisia. Brotherhoodissa Scar hoitaa tappamisen -> ihan sama. Ei mitään logiikkaa, Scar vain herää vicodinpöpperöissä, säikähtää vihollispuolen lääkäreitä ja listii ne. Scarin persoonan kannalta täysin merkityksetöntä. Jipii.

Öh, joo. Seiyuu. Muut seiyuuvaihdot eivät herättäneet suurta ahdistusta, vähän olin pettynyt Maria Rossin äänen vaihtumisesta Saiga Mitsukista Nazuka Kaoriin. En siksi, että Nazukassa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että ikuinen otokoyaku Saiga naisroolissa on aina hieno asia. Hyviäkin muutoksia oli, Envyn vaihtuminen Takayama Minamiin esimerkiksi miellytti kovasti, Takayama kun kuulostaa ihan oikeasti aivan päivitetyltä versiolta Yamaguchi Mayumista (mikä on melko outoa ottaen huomioon, että Yamaguchi on häntä nuorempi). Toinen hieno muutos oli Greed. Diggailen Suwabe Junichia kybällä, nytkin olen kikseissä jätkän roolista Highschool of the deadissä, mutta voi Nakamura Yuuichi ja pyhä oresama.

Älä itke iskä!

Kuten todettu, Brotherhood ei ole vain paska. Katsomisesta kaikkein miellyttävintä tekee luonnollisesti helvetin törkeän loistava animoinnin laatu, kuten Bonesilta voi odottaa. Etenkin toisen puoliskon taistelukohtaukset herättivät suurta ihastusta, tarkemmin sanottuna ennen kaikkea Roy vs. Envy ja Scar vs. Bradley. Muistuttivat melko paljon kaksintaistelukohtauksia Sword of the Strangerista, mikä sekin luonnollisesti on Bonesin tuotos. Myös musiikki on hyvää, joskin pidemmän päälle itseään toistavaa ja toisinaan ylidramaattista. Oikea biisi oikeassa kohdassa osuu ja upottaa todella tehokkaasti.

Ihkutusta lisäävät myös hahmot, jotka eivät esiinny 2003-versiossa tai ovat siinä hyvin erilaisissa rooleissa. Suosikikseni kaikista nousi yllättäen Hohenheim, koska jee iskä, jolla on kompleksi omasta isyydestään, ja vielä kuolematon ruumis ja vaikka mitä siistiä. Pähee jätkä. Jostain syystä lähes aina tykkään hahmoista, jotka esittävät nössöjä, mutta ovat oikeasti ihan vitun kovia ja tietävät sen. Kai se on jotain vaihtelua siihen normaaliin uhoavaan badass-perseilyyn. Joka tapauksessa, Hohenheim teki minut onnelliseksi pelkällä läsnäolollaan ja nostaa näin sarjan arvoa huomattavasti. Toinen lemppari oli Ling/Greed, ei ehkä vähiten Miyano Mamorun ja Nakamuran takia. Greedin kuolema tosin herätti suurta hilpeyttä, vaikka sen ilmeisesti oli tarkoitus olla jotenkin dramaattista. En vain pysty suhtautumaan kovin suurella vakavuudella ilmassa lentävään savuavaan rättiin, joka näyttää lähinnä showpainijan naamiolta ja virnistää. No jaa, välikevennys, kait.

En enää tiedä, mitä FMA minulle merkitsee. Brotherhood tavallaan raiskasi ja tuhosi kaiken, mitä se on aiemmin edustanut, mutta antoi kuitenkin jotain muuta tilalle. Ei ehkä mitään yhtä hienoa, mutta kai ihan kivaa kuitenkin, ainakin jos unohdetaan kaikki viimeisen jakson ”kaksi vuotta myöhemmin” -paska. Täytynee jatkaa yötä vielä vähän ja lukaista ficci tai pari, ihan vain, että saisin aivoni unohtamaan muutamat epämieluisat seikat.

Helteenpakoilua, ensivaikutelmia kesäkaudesta

2010-07-08T03:08:00.006+03:00

Tässä nyt vain lyhyet tunnelmoinnit eri kesäsarjojen ensimmäisten jaksojen perusteella. En osaa analysoida yksittäistä jaksoa kovinkaan syvällisesti, ja olen todennut, että ensimmäinen jakso ei kerro oikeastaan mitään sarjan laadusta, eli ihan muutamalla lauseella mennään.

Amagami SS:
Lukiopoika tykkää lukiotytöistä, mutta on menneisyydessä pettynyt rakkaudessa. Kivannäköisiä hahmoja, mutta ekan jakson perusteella ei vaikuta mitenkään ratkaisevasti erilaiselta kuin muut genrensä edustajat. Gyaruge-alkuteos näkyy läpi ehkä vähän turhan selvästi, eikä itseäni romantikkona kovasti viehätä ajatus, että kaikki tytöt käydään läpi vuorotellen. Mutta, päällimmäiset fiilikset eivät ole negatiiviset, eli seuraan mielenkiinnolla, josko tästä kehittyisi jotain kiinnostavaa.

Nurarihyon no mago:
Jakomielinen neljännesyoukai koulupoika on tuleva youkaiklaanin johtaja, mutta haluaisi elää ihmisenä. Setting vaikuttaa ihan kivalta, diggaan yleensä kaikkea jotenkin youkaihin tai ylipäänsä japanilaiseen kansanuskoon liittyvää, mutta visuaalinen ilme ei valitettavasti miellytä niin ollenkaan. Näyttää liikaa… no, lastensarjalta. Aion kuitenkin katsoa, jos en muun, niin Sakurain takia, vaikka se onkin vain sivuosassa.

Shukufuku no Campanella:
Kaikkien naisten palvoma poika asuu multikulturellissa kauppiasyhteisössä ja löytää meteoriitin mukana tulleen ihkun robokon, joka vain tahtoo tehdä ihmiset onnellisiksi. Tai jotain. Kliseisen mielikuvituksettomia ja turhan monimutkaisia hahmodesigneja, joiden hirveydestä on vaikea päästä yli. Päähenkilöpoitsulla on kivat korvikset. Muuta varsinaisesti positiivista en keksi. Mutta, koska yhden jakson perusteella tuomitseminen on tyhmää, en luovuta vielä.

High school of the dead:
Kouluun ilmestyy zombi, jonka johdosta kaikki muutkin muuttuvat zombeiksi, paitsi päähenkilöpoika ja tämän isotissinen love interest, jonka hiukset ovat hassu sekoitus Tenjou Tengeä ja Tokyo Majinia. Hienonnäköistä animaatiota ja päähenkilö vaikuttaa symppikseltä, mutta en oikeasti kykene keksimään mitään tylsempää, epäloogisempaa, mielikuvituksettomampaa ja naurettavampaa kuin zombie apocalypse. Kukin tavallaan kait, elävät kuolleet vain eivät ole mun juttu. Jos niitä nyt kuitenkin pitää olla, niin ainoa oikea tapa tappaa ne on pistää pää paskaksi baseball-mailalla, ja tämän Zombilukio osaa. Siitä plussaa.

Seikimatsu Occult Gakuin:
Yliluonnollisuuksia vihaava, mutta niiden kanssa yllättävän hyvin toimeen tuleva tyttö haluaa tuhota isänsä rakkaan okkultismikoulun. Juttuun liittyy myös alaston kloonipoika, jonka olemassaolon varsinainen tarkoitus paljastuu luultavasti seuraavassa jaksossa. Tämä meni heti kesäkauden kärkeen, animointi miellyttää silmää kovasti (kuten voi odottaa studiolta, joka toi meille Oofurin), eikä hahmoissakaan ainakaan toistaiseksi ole valittamista. Ensimmäinen jakso ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, mutta odotan innolla tulevaa.

Ookami-san to shichinin no nakama-tachi:
Tsunderelumikki ja suunnilleen seitsemän kaveria auttavat ihmisiä näiden erinäisissä ongelmissa, usein väkivaltaisesti. Mukaan tulee tuijotusfobiainen nössö, joka on rakastunut tsundereen. Ehkä kesän kiinnostavin tulokas. En ole mikään suuri tsunderen ystävä (Zero no Tsukaima täyttää aika tehokkaasti aivojeni tsunderekiintiön), mutta Ookami-sanilla saattaa olla tsundereutensa lisäksi myös oikea persoonallisuus, mitä monilla tsunderehahmoilla ei ole. Eli jes, jokin uusi näkökulma yleensä hyvin tarkasti rajattuun hahmotyyppiin. Loistavaa.

Mitsudomoe:
Pojasta tulee kutosluokan opettaja, ja kyseistä luokkaa terrorisoivat sadistiset yliluonnollisen vahvat kolmostytöt. Tämä on kai olevinaan komediaa, mutten edes hymähtänyt kertaakaan. Tyyli muistuttaa ihan liikaa erästä äärimmäisen kuvottavaa shota-mangaa, jonka joskus erehdyin lukemaan, eikä hamsterin nimeäminen Nänniksi ole mielestäni erityisen hauska juttu. Eli siis ei. En usko kestäväni toista jaksoa, ensimmäinenkin aiheutti fyysistä kärsimystä.

Densetsu no yuusha no densetsu:
Legenda legendaarisista sankareista. Jotain mauttomannäköisiä soturityyppejä yliluonnollisine demonivoimineen hyppii jossain tekemässä jotain ilmeisesti ihanan naiselta näyttävän kuninkaansa vuoksi. Ei sytytä. Hahmot vaikuttavat äärimmäisen geneerisiltä ja tylsiltä, läppä ei ole lainkaan oivaltavaa, kerronnassa pyritään voimakkaaseen dramatiikkaan liian nopeasti, jolloin koko juttu muuttuu vain koomiseksi jne. Tämänkään kohdalla en ole vielä valmis luovuttamaan, mutta ensimmäinen jakso toi lähinnä mieleen heteromman version Koutetsu Sangokushista, johon on lisätty jotain kliseisiä fantasiaelementtejä.

Seitokai yakuindomo:
Poika menee entiseen tyttökouluun ja pakotetaan oppilaskunnan varapuheenjohtajaksi. Hahmodesignit ja animaatio eivät tee vaikutusta (oikeesti, Edin lyhyyskompleksi on hauska, muilla se on vaan tylsä), oikeastaan ainoa mitenkään poikkeava asia on poikkeuksellisen suora alapäähuumori. Se on jopa niin suoraa, että se on oikeasti melkein hauskaa. Mutta se siitä. Eka jakso ei herättänyt juuri lainkaan tunteita, seuraavaa odotellessa.

Digimon Xros Wars:
DEJIMON! You know the drill, poika ja kamut joutuvat jonkin kommelluksen kautta Digital Worldiin ja saavat digimonkavereita jne. En ole koskaan ollut Digimon-ihmisiä (Pokémon on enemmän mun juttu), mitä nyt joskus satunnaisesti katsoin sitä telkkarista, ja nyt myöhemmällä iällä olen katsonut sitä myöhemmälle iälle tarkoitettua Digimon Saversia. Silti jokseenkin koukutuin heti openingin lähdettyä käyntiin. Animaatio näyttää hauskalta, ja mua huvittaa suunnattomasti se, että nyt on ilmeisesti koittanut mecha-digimonien sukupolvi. Siis oikeasti, gattai ja kaikkea. Päähenkilöpojan kaukosäädinkin on perinteisen digivicen sijaan cross loader, eli sillä voi yhdistää eri digimoneja keskenään. Niin tyhmää, että se on hauskaa. Minä tykkään. Sitä paitsi, mikä on ihanampaa kuin Sakurai digimonina? Ekassa jaksossa sitä ei tosin vielä kuultu, mutta Dorurumonin ulkonäöstä päätellen tiedossa on jotain vähän erilaista kuin Digimon Adventuresin Tentomon, joka sekin oli äärimmäisen sykähdyttävä.

Näyttääkö tutulta? Ei, se on digimon.

Lyhyesti muita uutisia: Pääsin TAMKiin, eli muutto Tampereelle on edessä, jahka kämppä löytyy. Jes. Ei muuta.

Tracon ja animelapsen nostalgiaa

2010-07-05T15:50:00.005+03:00

Nyt on ollut taas taukoa animen katselussa, on ollut juhannusta ja kai jotain muutakin, jonka unohdin jo. Jussi meni perinteisesti, eli katsellen yksin himassa humaltuneena Suomi-Filmejä Teemalta (joskin vain yhdessä oli Tauno Palo, olin hyvin pettynyt), ja se jokin muu… En tiedä. Vei aikaa animelta. Tai jotain. Anygays, kohta lähtee taas, on noin miljoona sarjaa valmiina odottamassa, osa vähän vanhempaa, osa uudempaa. Kelatkaa, en ole edes katsonut K-ONia kokonaan. Tunnen itseni sivistymättömäksi. Aiemmin katsoin aina kaiken, nyt on kaik’ jään’t. Angst. Yritän saada kesäkauden katsottua aikataulussa, että olisin jotenkin messissä muiden kanssa. Tuntuu vähän tyhmältä selittää jostain, josta kaikki muut ovat selittäneet jo silloin, kun se oli oikeasti ajankohtaista.

Tracon oli viime viikonloppuna, kuten kaikki tietävät. Se oli neljäs Traconini, Tracon I oli ensimmäinen conini ikinä, sittemmin kolmonen jäi välistä. Olin vitosessa poikkeuksellisesti yksin, mutta siitä huolimatta oli kovin nostalgiset fiilikset: Tampere-talo, aurinko & ihan liian kuuma, pikkuernuja hyppimässä ja kiljumassa, puolialastomia hyvännäköisiä cossaajia jne. Animecon ’08 revisited siis. Oli tosin vähemmän ihmisiä, liekö pääsymaksun syytä (siis voi iik, karseet kymmenen egee, ihanhan tässä köyhä opiskelija kuolee nälkään), mutta sehän nyt on vain positiivista.

Suurin osa minua kiinnostavasta ohjelmasta oli hyvin valitettavasti samaan aikaan, joten en päässyt näkemään juuri mitään. Youkai-luento oli hauska, ja vaikka olenkin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneena ottanut itsekin selvää monista asioista, tuli uutta informaatiota ihan kivasti, vähintäänkin nippelitietoa. Muun ajan istuin ulkona piirtämässä ja tuijottamassa ihmisiä (koska coneissa stalkkaaminen on sallittua), eli samaa settiä kuin tuossa aiemmin mainitussa Acon08:ssa. Sunnuntaina nukuinkin sitten pommiin, enkä näin ollen nähnyt yhtäkään ohjelmanumeroa. Itse asiassa suurimman osan päivästä istuin porrastasanteella lukemassa Ningen Shikkakua (joka on muuten aika törkeän mieltsi, neonpinkeistä kansistaan huolimatta). On se jännä, kuinka epäsosiaalinen ihminen voi olla. Myyntipöydät kävin tsekkaamassa, mutten - yllätys, yllätys - ostanut mitään. Nauroin vähän, kun eräältä pöydältä olisi saanut Bleachin ykköstuotantokauden hintaan 54 e, kun hmv:stä saman saa viidellätoista punnalla. No jaa. Samaisen pöydän lähistöllä lorvaillessani todistin lähietäisyydeltä, kun eräs conittaja osti .hack//DUSK-boksin (”Taru iltahämärän rannerenkaasta” tai jotain på finska). Mieleni teki tarttua sitä hartioista ja huutaa hyvin kovaa, että älä hyvä ihminen tee sitä itsellesi, minulle, dothackereille, maailmalle ja tälle universumille. Sitten muistin, että minun mielipiteeni ei olekaan ultimaattinen totuus ja poistuin paikalta vähin äänin. Kaikista kauheinta kylläkin oli, että myyjä kaupitteli kyseistä kidutusvälinettä seuraavanlaisesti: ”Hack SIGN, se on neljä kymppiä, aikamoinen pakkaus onkin.” Ei näin. Ei niin tosiaankaan näin. Ensinnäkin, se lausutaan dothack. Tätä ilmeisesti kukaan ihminen maailmassa ei tiedä, ainakin sellainen fiilis tulee cossikisojen juontoja yms. kuunnellessa. Toisenakin, kyseessä oli Tasogare no Udewa Densetsu eli Legend of the Twilight Bracelet eli DUSK, eikä missään nimessä sataviiskytkaheksantuhattakolmesataaseittemäntoista kertaa parempi SIGN. Kolmanneksi, DUSKissa on 12 jaksoa. Ei kovin kummoinen pakkaus neljään kymppiin, jos minulta kysytään. On ehkä tyhmää ahdistua fandominsa tahattomasta raiskauksesta, mutta ARGH. Joskus vielä teen jonkun hyperüberkarsean .hack-postauksen, odottakaa vain.

Takaisin coniin. En tiedä olenko yksin sellaisen muistikuvan kanssa, että ennen coneissa oli paljon parempi yhteishenki. Voi hyvin olla, että se on vain omaa naiivia kuvitelmaani, lapsi kun olin - olen kuitenkin kuullut juttua myös conkiusaamisesta ja muusta vastaavasta, joka omaan korvaani kuulostaa aivan absurdilta - mutta kuitenkin. Olin jotenkin aivan järkyttynyt, kun ollessani tavoistani poiketen katsomassa cossikisaa, haukkuivat vieressäni istuvat tytöt melkein joka ikisen ihmisen koko salissa, eivätkä edes mitenkään pieneen ääneen. Sanoivat jopa minusta, että ”Onneks meijän vieres istuu sentään tavallinen ihminen.” Melkein loukkaannuin, haha. Mutta siis, en ymmärrä, miksi tulla tapahtumaan, jonka idea on se, että pienet iloiset nörtit kohtaavat ja ovat iloisia yhdessä ja näyttävät hauskoilta, jos aikoo kuitenkin vain katsella niitä nenänvartta pitkin ja puhua niistä paskaa. Egonpönkitystä? En tajua. Pikkuernuaikoinani pidin coneja kollektiivisina nörttiorgasmeina, ja vaikka huonot cossit hyvistä hahmoista eivät minua varsinaisesti ilahduttaneetkaan, en silti ottanut oikeudekseni päättää, että niihin pukeutuvat ihmiset ovat jotenkin huonompia kuin minä, joka en vaivautunut cossaamaan lainkaan.

(Huom, kun minä puhun coneista ylipäänsä, Desuconia ei lasketa mukaan. Se menee aivan omassa sarjassaan niin kävijäkuntansa kuin ohjelmatarjontansakin puolesta, joten sitä ei voi ainakaan minun päässäni verrata Traconin kaltaisiin ”vähän kaikkea vähän kaikille” -tyyppisiin tapahtumiin, jotka nekin ovat ihan kivoja.)

Jepa. Ei siitä sen enempää.

Olen ollut lähipäivinä kaikin puolin hyvin nostalgisissa fiiliksissä. Jostain syystä aloin ennen Tampereelle lähtöä kuunnella sellaista musiikkia, jota kuuntelin viimeksi joskus vuonna nakki ja makkara, eli tarkalleen öpaut 2006. Tämä on relevanttia siksi, että tämä kyseinen musiikki luonnollisesti on animemusiikkia, mutta lähinnä sarjoista, joihin kiinnostus on lähes täydellisesti lopahtanut tai jotka ovat nykyään (tai nykyisen Wolfin mielestä) huonoja, esim. Naruto, Bleach, FMA ja Shaman King.

En koskaan katsonut Naruto-animea. Luin mangaa hyvin pitkään tason ilmiselvästä laskusta huolimatta, taisin itse asiassa lukea sen kiinni viimeksi noin vuosi sitten. Animen musiikkiin kuitenkin tutustuin sattumalta, ja kyllä se vaan on oikeasti hyvää. Hyviä opening- ja ending-biisejä ja aidosti hieno soundtrack. Käsitykseni animesta noin yleensä perustuu muutamaan yksittäiseen jaksoon, joiden perusteella tuomitsin animaation laadun täysin riittämättömäksi kompensoimaan fillereiden määrää. Silti Narutolla on jokin pieni, mutta olemassa oleva paikka sydämessäni, ehkä osittain siksi, että KakaIru oli ensimmäinen shippaamani paritus, ja koska suuruutta tavoittelevat kämät pikkupojat on aina symppiksiä, vaikka joka chapterissa sanottaisiinkin kolme kertaa ”Ei kai hän aio käyttää SITÄ jutsua?!” En kuitenkaan usko lukevani sitä enää koskaan kiinni. On mennyt liian itseään toistavaksi ja absurdiksi, ja piirrosjälki on myös yksinkertaistunut selvästi.

Bleach on ehkä spesiaalein asia ikinä milloinkaan maailman loppuun asti, vaikken ole lukenut enkä katsonut sitä vuosiin. Se oli nimittäin ensimmäinen animeni. Katsoin sitä pitkälle yli 100 jaksoa, tarkemmin noin 160. Vampyyrifillereiden alkaessa aloin lukea mangaa, mutta katsoin ne filleritkin (vaikka ne olivatkin jotain aivan käsittämätöntä). Sittemmin luin ja katsoin rinnakkain, kunnes animessa alkoi taas jokin uusi fillerijuoni, jonka jälkeen vain luin. Jossain vaiheessa sekin jäi, ja kuten vannoutuneimmankin fanin on myönnettävä, Bleach toistaa itseään niin eeppisen persoonattomasti, että se käy väkisinkin tylsäksi ilman oikeanlaista rakkautta ja omistautumista. Olen harkinnut sen kiinni lukemista useaan otteeseen, mutta kuultuani Ulquiorran kohtalosta menetin lähes kaiken kiinnostuksen koko härvellykseen (kyllä, minä muodostan emotionaalisia siteitä hahmoihin). Ehkä vielä joskus. Nykyään katson elokuvia niiden ponnahdellessa nenän eteen, ja joskus niitä katsoessa tulee se vanha ”OUJEA BLEACH” -fiilis (viimeksi DiamondDust Rebellionissa, koska OUJEA HITSUGAYA).

FMA:sta ja Shaman Kingistä en voi sanoa paljoakaan, koska molemmat ovat edelleen mielestäni hyviä, kiinnostus vain lopahti jossain vaiheessa ja lukeminen/katsominen jäi. FMA Brotherhoodia katsoin kyllä sen alkaessa, mutten jostain syystä kyennyt pääsemään yli siitä, että Royn ääninäyttelijä vaihtui Ookawa Toorusta Shinichiro Mikiin. Miten mielettömän järkevä ja looginen syy jättää kesken sarja, joka on ilmeisen hyvin animoitu ja noudattaa jopa alkuperäistä juonta edes hieman edeltäjäänsä paremmin (ko. edeltäjällähän ei loppujenlopuksi ollut paljonkaan tekemistä mangan tapahtumien kanssa). Olenpa älykäs. Tämäkin menee Ehkä vielä joskus -kategoriaan.

Se on hassua, miten voi yhtäkkiä alkaa tuntea voimakasta kaipausta jotain sellaista kohtaan, joka ei oikeastaan kiinnosta enää ollenkaan. On kuin ikävöisin aikaa, jolloin opettelin kikseissä japaninkielisiä fraaseja ja pidin pinkkiä irokeesia hyvänä ideana. Toivottavasti onnistun välttämään regression, mun shokkivärikausi on hyvin förbi, kiitos vain.

Pahoittelen demonista wall of text -ilmiötä, painun tästä katsomaan Ninja Warrioria. Nagano~

Tasokasta ja ei niin tasokasta - maratonin ensimmäinen viikko

2010-06-25T21:31:00.018+03:00

Nyt on maraton kovasti käynnissä. Olen viikon sisällä katsonut Xamdoun lopun lisäksi loppuun RideBackin (josta en jaksa sanoa mitään muuta kuin jeemotskareit), sekä alusta loppuun Hanamaru Youchienin, Baka to Test to Shoukanjuun, Aoi Bungakun ja Umi monogatarin. Näistä kaksi oli aivan täyttää skeidaa, yksi äärimmäisen viihdyttävä ja yksi kuolettavan itkettävän loistava. Arvaatteko mikä on mikä? Sitä vähän minäkin.

Ahoge, tutkimusmatkailija ja nössö.

Hanamaru Youchienista mulla oli jonkinlaisia odotuksia, olin nimittäin katsonut ensimmäisen jakson silloin joskus ja pitänyt sitä jopa viihdyttävänä. Tsuchida menee töihin lastentarhaan ja ihastuu kollegaansa Yamamotoon. Yksi Tsuchidan oppilaista, vaippaikäinen Anzu, kuitenkin rakastuu ”Tsucchiin” palavasti, ja aiheuttaa kiusallisia tilanteita julistaessaan maailmalle rakkauttaan. Kuulostaa ihan söpöltä. Tai sitten ei. Se oli söpöä sen yhden jakson, mutta kun koko sarjassa ei tunnu olevan mitään muuta sisältöä. Anzu haluaa Tsuchidan kanssa treffeille. Tsuchida ei uskalla tunnustaa rakkauttaan Yamamotolle. Anzu fantasioi Tsuchidasta. Tsuchida päätyy kännissä tunnustamaan Yamamotolle, joka kuitenkin on liian daiju ymmärtääkseen mitään. Anzu juonii saadakseen Tsuchidan itselleen. Tsuchida masentuu. Jee. Niin, ja välissä soppaan sekoitetaan vielä toinen vaarallisen alaikäinen tytsy, joka haluaa Tsuchidan morsioksi. Siis häh? Pedofiilin päiväuni?

Hommaan yritetään tunkea jotain syvällistä pohdintaa työmoraalista ja elämän tarkoituksesta ja ties mistä, mutta kaikki tuntuu melko päälle liimatulta, koska käsittelyyn ei yksinkertaisesti jätetä tarpeeksi aikaa. Hahmoja on niin paljon, että heidän sisäiseen maailmaansa pääsy on melko mahdotonta. Vinkkejä annetaan, mutta lupauksia ei lunasteta. Sarja muutenkin tuntuu loppuvan täysin kesken, koska Yamamoton puupäisyyden takia ei saada edes sitä tyydytystä, että Tsuchida saisi tunteensa menemään perille. Kliimaksia ei siis ole, ja kaikkien hahmojen tavoitteet jäävät saavuttamatta. Kuinka tyydyttävää.

"Pa-paa, pa-paa, Pandaneko~"

Ei Hanamaru kuitenkaan ihan täysin toivoton tapaus ole. Vaikka Anzu onkin ehkä päikkärin kersoista ärsyttävin, mahtuu joukkoon myös sympaattisia lapsosia. Esimerkiksi Hiiragi, toinen Anzun sidekickeistä. Hiiragi on lievästi isäkompleksinen kävelevä tietosanakirja, joka pukeutuu lähes pelkästään kigurumeihin (tilanteeseen sopiviin tietenkin, esim. kappa tai hai uima-altaassa), eikä geneerisestä tunteettoman objektiivisesta luonteestaan huolimatta koskaan epäröi lähteä tanssimaan ja laulamaan rakkaan Pandanekonsa openingia. Hiiragista tulikin nopeasti minulle sarjan kantava voima. Toinen suosikkihahmoni oli Tsuchidan isovelikompleksinen pikkusisko Satsuki, joka valitettavasti tosin myös jäi varsin yksiulotteiseksi. Hm, ilmeisesti mä tykkään hahmoista, joilla on joku perheenjäsenkompleksi. No jaa.

Baka to Test to Shoukanjuusta mulla ei ollut mitään käsitystä. Olin aiemmin yrittänyt katsoa ensimmäisen jakson, mutten kestänyt muutamaa minuuttia enempää. Ei siis kovin hyvä ensivaikutelma. Nytkin ensimmäinen jakso oli silkkaa kärsimystä, hahmot eivät vaikuttaneet kiinnostavilta, koko perusidea tuntui olevan aivan totaalisen absurdi ja kliseinen, eikä edes visuaalinen ilme miellyttänyt ollenkaan. Idea on, että päähenkilö Akihisa käy ystävineen koulua, jossa oppilaat jaetaan luokkiin koulumenestyksensä perusteella. Näissä luokissa arvosanat näkyvät myös luokkahuoneen mukavuuksina, eli älykkäimmät (A-luokka) siemailevat minibaarin antimia nahkasohvillaan ja tyhmimmät (eli F-luokka, johon luonnollisesti myös Akihisa kuuluu) ovat ränsistyneessä vetoisessa huoneessa, pöytinään pahvilaatikot. Koulussa kaikkein erikoisinta kuitenkin on, että jokainen oppilas pystyy kutsumaan pienen itseään muistuttavan olennon (shoukanjuu = summon beast), jonka vahvuus määrittyy koetulosten mukaan. Näillä pikkuörkeillä voidaan sitten taistella luokkien välisiä sotia, joissa voittaja saa halutessaan itselleen hävinneen luokan mukavuudet. Melko random. Ei sytyttänyt.

1. Yläosaton hideyoshisukupuolen edustaja Hideyoshi.
2. Death by nosebleed.

Vasta endingin lähtiessä käyntiin koin valaistuksen: tässähän voi oikeasti olla jotain. Ensimmäinen endinghän on siis BL-parodiointia, vielä todella hyvin tehtynä, eli sen perusteella voisi varsin helposti luulla kyseessä olevan BL-sarja. Minä olen niitä ihmisiä, joita homoläppä oikeasti huvittaa kauankin, mikäli se on tehty jotenkin normaalista poikkeavalla tavalla tai sitä tulee vastaan yllättävissä tilanteissa. BakaTeston homoläppä on siitä erityistä, että homoutta ei esitetä mitenkään erikoisena asiana, vaan pikemminkin yhtenä ihmisen ominaisuutena. Suorastaan melko, eh, korostetusti, vaikka oikeasti homoja hahmoja onkin vain kaksi, eikä heistä kumpikaan ole isossa roolissa. Hyvin nopeasti herää kysymys siitä, mikä sarjan kohderyhmä oikeasti on. Isotissisiä tyttöjä, pantsuaddiktoituneita poikia ninjailemassa kameran kanssa kriittisissä kulmissa, tsundere-lautoja lesbo-sidekickeillä. Hm. Kuulostaa basic ecchiltä. Eiku hetkinen, mukaan mahtuu myös muiden poikien himoitsemia genderbender-jätkiä, crossdressausta, herkkiä hetkiä miesten välillä ja summon-olentoja, joiden homoiluun reagoi vain ylimustasukkainen dominatyttöystävä. Yritin koko sarjan ajan miettiä, että kenelle tämä oikeastaan on suunnattu, ja tulin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen: MINULLE.

"Vielä jonain päivänä löydän itsestäni rohkeuden välittää tämän ketjukirjeen. Tuetko minua silloin?"

BakaTesto on siis silkkaa läpän ja nenäverenvuotojen riemukulkuetta maustettuna muutamilla vakavilla kohtauksilla, jotka nekin loppujen lopuksi paljastuvat läpiksi. Se, mitä siinä varsinaisesti tapahtuu, ei ole relevanttia millään tasolla. Luokat sotivat keskenään, F-luokka pyrkii parantamaan elinolojaan etcetera. Vaikka F-luokka menestyykin paradoksaalisen hyvin (eks ne ollu äffällä siksi, että ne on tyhmiä?), on virkistävää huomata, ettei Akihisa ole perinteinen kaikkien dissaama nyhverö, joka tosipaikan tullen kuitenkin vetää voiton kotiin. Hän on täysin maineensa veroinen, eli aivan paska. Aivotoiminta nolla. Tituleeraavat jopa maailman tyhmimmäksi ihmiseksi, eivätkä välttämättä lainkaan perusteetta.

Aoi Bungakusta on turha sanoa yhtään mitään. Sanon silti jotain, mutten kovin paljon. Hetken luulin kuolevani. Se vain… Ah. Helvetti.

Aoi Bungaku koostuu kuudesta toisiinsa liittymättömästä tarinasta, joista kukin perustuu johonkin japanilaisen kaunokirjallisuuden mestariteokseen. Näistä kuudesta kaksi oli minulle täysin yhdentekeviä, vaikka katselukokemus olikin ihan mukava animaation korkean laadun takia. Kaksi vaikutti jonkin verran, muttei mitenkään lähtemättömästi. Jäljelle jäävät kaksi tuhosivat aivoni. Keskityn siis näihin kahteen.

Ningen shikkaku on Aoi Bungakun ensimmäinen tarina, ja myös pisin. Se kertoo miehestä, joka pyrkii elämään kuin ihminen, mutta lopulta ymmärtää, ettei ole koskaan sitä ollutkaan. En tiedä, onko tarpeellista sanoa enempää. Koin tämän tarinan hyvin henkilökohtaisesti, eli siitä on vaikeaa yrittää puhua objektiivisesti. Itkin lähes koko ajan sitä katsoessani, enkä ole koskaan ollut kovin hyvä vahvojen tunne-elämysten verbalisoinnissa. Voi olla, että osa Ningen shikkakun vetovoimasta on sen hyvin suomalaista mallia muistuttava elämän tuhoutuminen, eli alkoholin, seksin ja itsemurhan jatkuva läsnäolo. Perinteistä ”työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe” -mallia se ei sentään noudata, mutta yleisfiilis on hyvin samanlainen. Kun lisätään vielä se käsittämätön kaiken nielevä mustuus, jota suomalaisessa viihteessä ei voisi koskaan olla, ollaan niin syvällä itseään ja maailmaa vierastavan ihmisen tajunnassa, että suurempaa epätoivoa ei ole olemassa. Samastumispintaa riittää liiaksikin asti.

Toinen vaikutuksen tehnyt stoori oli lyhyempi Hashire Melos! Siinä ensimmäiseksi kiinnitin huomiota animaatioon, joka varsin selkeästi on saman crewn tuotos kuin monelta ohi mennyt mieltsihieno Mouryou no hako. Sen vuoksi olin siis onnesta soikeana jo ennen tarinan lähtemistä käyntiin. Tarina kertoo miehestä, joka kirjoittaa antiikin Kreikan Damonin ja Pythiaan legendaan perustuvaa näytelmää, jonka kautta paljastuu hänen oman elämänsä syvin trauma; hänen ollessaan nuori, hän teki sopimuksen ystävänsä kanssa, että he karkaisivat Tokioon yhdessä, eikä ystävä tullutkaan. Ensimmäinen jakso alkaa lauseella: ”Kumpi on pahempi, odottaa vai olla se, jota odotetaan?” Menneisyyden avautuminen luo tälle kysymykselle pohjaa tarinan kehittyessä.

Taas yksi tear-jerker. Tunne on raaka ja pinnassa. Ehkä pohjimmiltaan minua vetää tähän tarinaan se, että ei-seksuaalista miesten välistä syvää ja herkkää ystävyyttä kuvataan nykyviihteessä aivan liian vähän, ja yleensä viimeistään fanitytöt tuhoavat sen. Toisaalta, koska sitä kuvataan vähän, on se lähes poikkeuksetta vaikuttavaa, ja kun on kyse Aoi Bungakun tyyppisestä sarjasta, lienee turvallista olettaa, että ”IIKYAOI” -ihmiset jättävät sen rauhaan.

Ningen shikkaku ja Hashire Melos! ovat molemmat Dazai Osamun käsialaa, jonka muuten olen julistamaisillani sielunveljekseni. En ole lukenut kumpaakaan, tosin Ningen shikkaku toivottavasti tipahtaa postiluukusta juhannuksen jälkeen.

Jäljellä on vielä Umi monogatari. En todellakaan ymmärrä, miksi ihmeessä katsoin sen. Katsoin ensimmäisen jakson ja totesin, että ei vittu miten paska, mutta jostain syystä katsoin loppuun asti. No, ihan kiva kai saada jotain perspektiiviä. Tai jotain.

Marin ja Urin ovat jotain merenneitotyyppisiä meri-ihmisiä, jotka eräänä päivänä löytävät ihkukauniin sormuksen. Marin haluaa ehdottomasti viedä sormuksen maalle ja etsiä sen omistajan, kun se on niin ihanan kaunis, ettei kukaan voisi tahallaan heittää sitä pois. Pikkusisko Urin tulee jostain käsittämättömästä syystä mukaan, vaikkei halua, ja maan päällä he kohtaavat sormuksen entisen omistajan Kanonin, joka on masentunut paha-aurainen emogoottimikälietyttö. Sormus oli ollut lahja poikaystävältä, joka ainakin Kanonin aivoissa oli juuri jättänyt hänet. Erinäisten sattumusten kautta käy ilmi, että Marin onkin umi no miko, meren papitar, ja Kanon on sora no miko, taivaan papitar. Yhdessä heidän täytyy päihittää paha Sedona, jonka Urin tyhmyydessään vahingossa vapautti vankilastaan.

Urine gone bad.

Ehkä paskin asia koko hommassa on Urin. Siinä on taas hahmo, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta, kuin ongelmien aiheuttaminen. Luonteeltaan Pisu on kiukutteleva ja heikko pikkukakara, eli ei missään suhteessa viehättävä tai hellyttävä. Hän ei osaa mitään, paitsi ilmeisesti tuhota maailman. Ensin hän vapauttaa Sedonan, sitten hän vielä antautuu tämän työkaluksi, ja koko sarja onkin sitten sitä, että pikku Urin täytyy saada pelastettua pahalta pimeydeltä. Jipii. Sarjan hienoudesta kertoo hyvin paljon tapa, jolla Urin lopulta saadaan pelastettua; rakkaudella. Marin halii Urinia ja kirkuu rakkauttaan. Paha Sedonakin loppujen lopuksi paljastuu vain ihmisten sydämen pimeäksi puoleksi. Opetus: kaikilla meillä on sydämessämme pala pimeyttä, mutta se on osa meitä, eikä sitä pidä pelätä. Hm, lievä déjà vu, ihan kuin olisin nähnyt tämän joskus aiemminkin…

Umi monogatarista on vaikea yrittää keksiä mitään positiivista. Ainoastaan yksi hahmo herätti mitään mukavia tunteita (säälittävä tissibeibe Ooshima), loput olivat vain joko yhdentekeviä tai ärsyttäviä. Animointi on ihan laadukasta, jopa vähän harmillisen hyvää niin huonolle sarjalle. Muuta en varmaan keksikään.

Että vaihtelevaa menestystä maratonissa. Taistelu jatkukoon.

Menetettyjen muistojen Xam'd yms.

2010-06-19T20:23:00.011+03:00

Hei maailma!

Olen viimeinkin vapaa! Viime keskiviikkona olivat viimeiset pääsykokeet tältä keväältä. En ole kovinkaan toiveikas minkään hakukohteeni suhteen (tälläkään kertaa…), mutta tällä hetkellä en voisi olla syksyn tapahtumista vähempää kiinnostunut. Kesä edessä!

Desuconissa tuli käytyä. Taidekuja meni plörinäksi itsestäni lähes riippumattomista syistä, eli olinkin vapaa hillumaan haluamissani mestoissa. Moni ohjelma silti jostain syystä jäi väliin, ilmeisesti meikäpojan time management ei vaan skulaa missään tilanteessa. Momoin keikalla kävin, joskaan en ollut siitä kovin vaikuttunut. Ylipäänsä Momoi ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta johonkin muuhun varmasti teki (”IMAKITA BAKKARI!!!”), joten jätän mieluummin kritisoimatta. Kaikista ääninäyttelijöistä ei ole pakko tykätä, vaikka olisi kuinka seiyuu-fanaattinen. Anygays. Desu oli jees. Ei missään mielessä yhtä hieno kuin viimeksi, mutta se johtui tasan siitä, että viime vuoden con oli ehkä yksi elämäni hienoimmista kokemuksista, kiitos Furuyan (oikeasti, mut piti taluttaa pois sieltä paneelista, en pystynyt kävelemään kunnolla). Joo, olen luonteeltani ehkä ”hieman” henkilöpalvontaan taipuvainen. Heh. Muista kesän coneista en tiedä, Tracon tietysti inspaisi, mutta samaan aikaan on Helsingissä Pride-pippalointia, mikä itselleni tulisi huomattavasti halvemmaksi, kuin reissu Tampereelle. Pitää katsoa. Fiiliksen mukaan.

En ole vielä saanut animemaratonia kunnolla käyntiin, mutta yritys on kova. On vähän vaikeaa virittäytyä oikeaan mielentilaan, kun on ollut käytännössä kokonaan ilman viime syksystä asti. Haha, ihan kuin olisin ollut selibaatissa tai jotain. No, melkein sama asia kait, riippuu näkökulmasta.

No, joka tapauksessa, katsoin pari päivää sitten viimeinkin loppuun Bounen no Xamdoun. Aloitin sen silloin joskus, kun se alkoi, mutta jostain syystä en vaan saanut katsottua loppuun. Nyt meni varsin sutjakkaasti. En muista alusta juurikaan yksityiskohtia, mutta yritän kuitenkin sanoa jotain. Toivottavasti en selitä omiani. Ainakaan paljon. Spoilereita edessä anyway.

Alkuasetelma: Akiyuki & kumppanit asuvat jossain jollain saarella maailmassa, jossa on menossa joku kamalan ikävä sotatilanne pohjoisen ja etelän välillä, sci-fi-sarjalle tyypillisesti ilmeisen ilman syytä tai päämäärää. Pohjoisella on käytössään superpelottava uusi asetyyppi, hitokata, eli siis, err, ”ihmismuoto” tai ”ihmistapa” tai no ihan sama. Humanformiksi kääntävät subeissa, joten mennään sillä. Joka tapauksessa, nämä hitokatat ovat epämääräisiä, todella onnistuneesti kuvottaviksi tehtyjä kasvottomia alien-örkkejä, jotka ampuvat kimaltavia palloja. Akiyuki, sankarimme, on ihan tavallinen koulupoika, joka eräänä päivänä ollessaan matkalla kouluun ystäviensä Harun ja Furuichin kanssa auttaa koulubussiin henkilöllisyystodistuksettoman valkotukkaisen tytön. Bussi kuitenkin räjähtää, ja valkotukkainen tyttö istuttaa Akiyukin käsivarteen pienen kimaltavan jutun, hirukon, joka tekee hänestä xamdoun. Xamdou on jokin yliluonnolliselta kalskahtava elävä taistelumasiina, joka antaa mielettömät powerit, mutta voi kontrolloimattomana saada isäntänsä unohtamaan itsensä ja muuttumaan kiveksi. No, Akiyuki ei tietenkään osaa hallita uutta voimaansa, vaan lähtee vetelemään berserkinä pitkin kaupunkia. Kuvioon hyppää vakavakasvoinen punatukkainen chicksi, Nakiami, joka osaa rauhoittaa xamdoun, ja roudaa Akiyukin kotinaan toimivalle postinkuljetusalukselle opettaakseen tätä säilyttämään kontrollin ja listimään hitokatat. Akiyukin lähdettyä postialuksen ja sen hemaisevan henkilökunnan matkaan, päättävät Haru ja Furuichi liittyä armeijaan suojellakseen pikkuista saartaan pahalta pohjoiselta.

1. Akiyukin xamdou-käsi. 2. Fusa ja Ryuuzou.

Varsin valitettavasti Akiyuki on hahmokaartista ehkä kaikkein vähiten kiinnostava. Basic hyvä jätkä, ei oikeastaan juuri minkäänlaista syvyyttä tai luonnetta. Henkilökohtaisiksi lemppareikseni muodostuivat ehdottomasti Akiyukin vanhemmat, lekuri Ryuuzou ja kaikkeen vittuuntunut Fusa, jotka ovat ilmeisen kuolemattomasti rakastuneita toisiinsa, mutta ovat silti asumuserossa, eivätkä tule ollenkaan toimeen keskenään. Muita suosikkejani ovat mm. Akushiba, postialuksen jokumikälienavigaattori & kuriiri, helvetin kova jätkä, äänenä Konishi Katsuyuki, Ishuu, postialuksen kapteeni, jatkuvasti tupakoiva bikiniyläosassa hengaileva herkkäsydäminen domina, sekä Furuichi, Haruun yksipuolisesti rakastunut säälittävä nördesielu, joka muuttuu vastoin tahtoaan xamdouksi (joskin epätäydelliseksi sellaiseksi), sekoaa, ja päätyy tappamaan itsensä. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös pohjoisesta etelän puolelle loikannut sotakapteeni tai mikä lie komentaja Kakisu, joka osoittautuu erittäin rakastettavaksi sadistisista taipumuksistaan ja olemattomasta moraalistaan huolimatta. Ehkä lempikohtaukseni koko sarjassa on Kakisun ja Ryuuzoun välinen keskustelu/kaksintaistelu, joka päättyy siihen, että Ryuuzou ampuu Kakisua päähän tämän ensin slaissattua Ryuuzoun toisen silmän paskaksi. Kakisu jää henkiin, mikä paljastuu viimeisen jakson ”yhdeksän vuotta myöhemmin” -osuudesta, jossa hän makaa koomassa Ryuuzoun kotona.

1. Kakisu ja Ryuuzou. 2. "Valo ja varjo, nyt maailmassasi on tasapaino."

Niin, yhdeksän vuotta myöhemmin. Mä inhoan sellaisia loppuratkaisuja. Ei oikeasti haittaa, jos siinä ei varsinaisesti ratkea mitään, vaan kliimaksi on jo mennyt ja nyt vain katsellaan, mitä kaikille kuuluu (esim. Myself; Yourself), mutta Xamdoussa ei ole ihan niin. Tämä aikahyppy tapahtuu viimeisen jakson puolivälissä, kliimaksin ollessa täysin kesken. Akiyuki juuri antoi henkilöllisyytensä identiteettikriisistä (tai lähinnä identiteetin täydellisestä puutteesta) kärsivälle ”pahikselle” Hiruken-keisarille (jonka äänenä on muuten Furuya, että sitten rakastan sitä sen itkuisen nasaalisti marisevaa ääntä) unohtaen itsensä, ja muuttui kiveksi yrittäessään auttaa supersöpöä pikkupoikaa Yangoa näkemään Nakiamin vielä viimeisen kerran. Tsädääm, nyt onkin yhdeksän vuotta kulunut. Häh? Seuraa pakollinen pikaesittely kaikkien hahmojen nykyisestä elämäntilanteesta, jonka jälkeen keskitytään olennaiseen: Harusta on tullut opettaja, ja hän käy säännöllisesti hivelemässä kivettynyttä Akiyukia jonkin kukkulan laella, joka ei meikäläisen silmään näytä yhtään siltä paikalta, jossa tämä kyseinen kivettyminen tapahtui. Eräänä päivänä Harun noustessa kukkulalle on Akiyuki yhtäkkiä taas ihminen, täysin samannäköinen kuin yhdeksän vuotta sitten, ja jee happy ending. Tämä kaikki kymmenessä minuutissa. Voi pyhä antikliimaksi.

1. Akiyuki muuttuu kiveksi. 2. Haru ja Akiyuki-kivi yhdeksän vuotta myöhemmin.

Sarjassa kaikkein hienointa on varmasti animoinnin taso, kuten Bonesille on tyypillistä. Minä tunnetusti nautin paskastakin sarjasta, jos se on hyvin tehty. Xamdou tosin ei ole paska. Ei mikään ylivertainen mestariteoskaan, mutta ehdottomasti keskivertoa parempaa kamaa. Juonessa on aukkoja ja joitain kiinnostavia juttuja jätetään täysin käsittelemättä, mutta kaikki nämä ovat aika lailla pelkästään lopun ongelmia. Tämä uppoaa jossain määrin samaan kategoriaan Asatte no Houkoun kanssa: helvetin hieno sarja, mutta MIKÄ HELVETTI TOI VIIMEINEN JAKSO ON OLEVINAAN? Onneksi moni muu seikka kompensoi, esim. musiikki, josta vastaa mm. FMA:sta tunnettu Ooshima Michiru (ja tietenkin Boom Boom Satellitesin opening on myös hieno). Myös ääninäyttelijäkaarti on oikein tyydyttävä, sivuosista löytyy sellaisiakin hauskoja fiiliksiä herättäviä nimiä kuin Paku Romi ja Kakihara Tetsuya, näin Furuyan ja Konishin lisäksi. Arvosana 4,5/5. Suosittelen, jos tykkää sci-fistä. Ja suosittelen, että kaikki alkavat tykätä sci-fistä. Sci-fi kivaa.

Joo. Olen nyt noiden uusien sarjojen kanssa niin ulkona kelkasta, etten osaa olla innostunut niistä. Mistä sen sijaan olen innostunut… Hirasawan uusi levy, Totsugen Heni, ilmestyy 23.6. Jee. Olenko maininnut, että rakastan sitä miestä? Haha. Kuuntelin yhden biisin tuolta levyltä ja tulin tulokseen, että pakko saada tai kuolen. Olenko se vain minä, vai muuttuuko sen musiikki koko ajan aggressiivisemmaksi? Planet Roll Call oli jo astetta vihaisempaa, ja tuon yhden näytekappaleen perusteella Totsugen Heni alkaa olla jo suorastaan raivokasta. Angstikausi menossa, kenties? Väliäkö tuolla, rakastan joka tapauksessa.

Kuolleen pojan animeton elämä

2010-05-11T01:52:00.004+03:00

Yo! Pahoittelen yleistä kuolleisuuttani, olen vähän niin kuin ollut tuli perseen alla, kiitos epäonnistuneiden jatko-opiskelupyrkimysten. Epäonnistuneiden siksi, etten kaikesta animeboikotoinnistani huolimatta ole lukenut pääsykokeisiin paskaakaan. Jipii. No jaa. Työttömänä on ainakin paljon aikaa. Voisin perustaa bändin. Kukaan messissä?

Olen muuten laiska tänään, en jaksa linkata minnekään. Who cares, Google on ystävä.

Ajattelin nyt päräyttää jonkinlaisen tilannekatsauksen, kas kun en ole oikeastaan hirveästi mitään katsonut, eikä nyt ole aikaa ruveta heittämään mitään pitkää ihkutusta tai ragetusta oikein mistään. Ainoa mitenkään lähiaikoina katsottu sarja on Kimi ni Todoke, josta tulen mitä todennäköisimmin ihkuilemaan varsin näyttävästi joskus tulevaisuudessa. Odottakaa paljon ylisöpöjä screenshotteja ja epämääräisen kuolaavia homoseksuaalisia rivouksia. Kyllä, se sarja herätti (ja herättää, kiitos suuresti vihatun to be continued –tyyppisen loppuratkaisun) minussa suuria tunteita monilla olevaisuuden tasoilla.

No, mitäs nyt tapahtuu… Ainoa alkaneen kauden sarja, jonka katsomiseen olen antanut itselleni luvan, on luonnollisesti Oofurin kauan odotettu kakkostuotantokausi. Meininki vaikuttaa varsin samalta kuin ykköskaudella, mikä ei suinkaan ole huono asia (ainakaan vielä), joskin animaation taso näyttää jopa parantuneen hieman, niin vaikeaa kuin se onkin uskoa. Olen myös hyvin positiivisesti yllättynyt kullanmuruni Aben täysin uudesta ilmeskaalasta, kas kun ykköskaudella jätkän naama oli varsin kiveen veistettyä sorttia. Oofurin hienoin asia ehkä kuitenkin on, että jotenkin se saa täysin urheilusta välittämättömän ihmisen vakuuttumaan siitä, että baseball on ihan oikeasti aivan helvetin kova juttu. Ja hyvät seiyuut piristää mieltä. Ah, Nakamura Yuuichi, drama-CD-ähkinäsi tulee aina vaikuttamaan siihen, miten suhtaudun sinuun muissa yhteyksissä…

Nyt kun saataisiin kakkoskausi vielä Over Drivelle, niin olisin täydellisen onnellinen. Tour de France, yeah baby!

Se katsotusta. Aion ehdottomasti katsastaa koko kauden, jahka pääsykokeista pääsen. Varsinkin Arakawa under the bridge kiinnostaa kovasti. Syyskaudeltakin jäi vaikka mitä väliin, joten edessä on kyllä aika mieletön maraton. Itseäni ehkä eniten kiinnostava ”uutinen” animemaailmassa sijoittuu kuitenkin eurojulkaisuiden ihmeelliseen maailmaan. Syksyllä ilmestyvät Briteissä DVD:t armaista ystävistäni Summer Warsista ja Byousoku 5 Centimeteristä, jotka luonnollisesti ennakkotilasin heti, kun sain asiasta tiedon. Päädyin tilamaan vähän kaikkea muutakin, olen nimittäin huono rahankäytön hallitsemisessa, ja mukaan tarttui mm. kesäkuussa ilmestyvä jotenkin spesiaali .hack//Roots –boksi, sekä Shigurui, tuo gore-sarjoista yrjöttävin.

Jepulis. Ei vissiin muuta suoranaisesti animeen liittyvää.

Lähitulevaisuudessa kuitenkin häämöttää suuri ja mahtava Desucon, jota on odotettu ilolla ja kauhulla jo pitkään. Kauhulla siksi, että sen lähestyminen on toiminut eräänlaisena mittarina siitä, kuinka paljon lukuaikaa on jäljellä, ja ilolla, koska, no, DESUCON. En usko sen olevan viime vuotta parempi, koska Furuyaa parempaa ei ole tiedossa (joo, Momoi on ihan söpö, muttei kuulu idoleihini, vaikka OMFG KOMUGI), mutta varmasti silti keskivertosuomalaisconia huomattavasti laadukkaampaa settiä on tiedossa. En tosin pääse läheskään kaikkiin haluamiini ohjelmiin, olen nimittäin romuttamassa suunnatonta taiteilijanegoani taidekujan siimeksessä lauantaina. Taidekuja ilmeisesti kuitenkin sulkeutuu virallisesti juurikin Momoin keikan alkamishetkillä, joten sinne juoksen hyvin iloisesti, vaikken tyttösen musiikkia olekaan koskaan kuunnellut. Laulavat seiyuut ovat hieno asia, joten ostin keikkalipun lähinnä siksi, että järjestäjille välittyisi viesti, että tämä hyvä ja tätä lisää. Ens vuonna kans, beibet. Pliis joku mies. Tai Saiga Mitsuki.

Jepajee. Olisiko vielä jotain muuta enemmän tai vähemmän merkittävää… Ei, en usko.

Wuf.

Omaa elämäänsä elävät hiukset ja perinnöllinen lima

2010-01-25T18:33:00.008+02:00

Tekeepä mieleni sanoa muutama sana elokuvista.

Minä henkilökohtaisesti nautin enemmän elokuvien kuin sarjojen katsomisesta. Sarjan katsominen on aina mieletön projekti, varsinkin jos on kyse yli 12-jaksoisesta animesta, ja siihen vierähtää helposti päivä jos toinenkin. Elokuva sen sijaan on nopeasti katsottu, koettu ja ymmärretty, eikä uudelleen katsominenkaan ole yhtä rasittavaa. Uudelleen katsominen on ehkä suurin ongelmani tämän bloginkin kanssa, sillä tahtoisin todella puhua joistain suht marginaalisista lempisarjoistani tuodakseni ne ihmisten tietoisuuteen, mutten millään jaksaisi vain sen takia ruveta katsomaan niitä uudestaan. Eikä kyse välttämättä ole edes jaksamisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole sellaiseen aikaa.

Eli elokuvat. Asioin vuoden alussa hmv.comissa ja tilasin sieltä muutaman elokuvan: Stranger -Mukou Hadan- (tuttavallisemmin Sword of the Stranger), Brave Story ja Kumo no Mukou, Yakusoku no Basho (virallinen ja ihastuttavan random käännös The Place Promised in our Early Days). Kaikki nämä ovat omasta mielestäni varsin laadukkaita elokuvia, joskin Brave Story oli kyllä parempi silloin, kun katsoin sen ensimmäisen kerran vuonna 2006. Se iski minuun silloin, eli uskon sen iskevän itseäni nuorempiin nyt. Stranger taas edustaa japanilaisen animaation eliittiä monelta eri osalta, niin äänimaailmansa kuin animointinsakin puolesta. Kumo no Mukou on luonnollisesti silkkaa silmäorgasmia, onhan se Shinkai Makoton käsialaa.

Tästä pääsemme todellisen kysymyksen äärelle. Jos on olemassa suuri määrä oikeasti todella laadukkaita ja erilaisia kohderyhmiä tavoittavia anime-elokuvia, miksi Suomeen tuodaan teatterilevitykseen aina pelkkää sitä saatanan Ghibliä? Ei pidä nyt ymmärtää väärin, minä en missään nimessä vihaa Ghibliä tai Miyazakia, satun vain pitämään kaikesta muusta paljon enemmän. Olen iloinen siitä, että Suomesta löytyy myynnistä (tai on löytynyt, ovat huvenneet aika nopeaan tahtiin) myös muita elokuvia, joista parhaimpina mainittakoon Kon Satoshin upeat taidonnäytteet sekä Tekkonkinkreet. On kiva saada Paprika vitosella Anttilan alennusmyynnistä, mutta miksi ihmeessä se Ghiblin kaikkien mielestä tylsä ja kerronnallisesti Gravia köyhempi paskakasa vuodelta kaheksankuus siinä vieressä maksaa 25 euroa aina maailmanloppuun asti?

Ehkä minun tulisi nyt kuitenkin hieman selkeyttää mielipidettäni Ghiblistä. Valehtelin aiemmin, kyllä se mielestäni on paska. On rahaa ja taitoa, mutta ei niin pätkääkään näkemystä tai makua. Mielestäni Henkien kätkemä on ensimmäinen oikeasti hyvä Miyazakin elokuva (sori kun puhun Ghiblistä ja Miyazakista synonyymisesti, mutta me kaikki tiedämme niiden olevan käytännössä sama asia), sittemmin Liikkuva linna teki minuun myös jonkinasteisen vaikutuksen, vaikka alkuperäisteoksesta pitävänä minut asetettiinkin vähän outoon tilanteeseen. Puolet Suomen animeharrastajista varmaan vetää minua vähintään virtuaalisesti turpiin tästä hyvästä, mutten vain voi sille mitään. Esim. ehkä Ghiblin yliarvostetuin elokuva Mononoke Hime on mielestäni täyttä skeidaa. Kyllä sen katsoo, sen visuaalinen ilme on suht miellyttävä ja onhan siinä Miyazakin (pojalleenkin periytynyt) limapakkomielle näyttävimmillään, mutta sen juoni ja kerronta ylipäätään on aivan käsittämätöntä paskaa. Jälleen voisin arvostella Miyazakin makua, jonka kuvottavuus tulee parhaiten ilmi elokuvan metsämonstereiden ulkoisessa olemuksessa (pupunkorvaisia susia, mitä helvettiä?) ja tavassa puhua, sekä Sanin ja Ashitakan olemattomuudellaan loistavassa romanttisessa jännitteessä. Miyazaki ei mielestäni handlaa romantiikkaa lainkaan, joten voisi jätkä senkin jättää niille, jotka siitä jotain ymmärtävät.

Pupujussikat, pupujussikat, ne lystikkäitä on...

Okei, se Ghiblistä. En oikeasti varmaan edes inhoaisi sitä niin paljon, ellei se olisi niin käsittämättömän yliarvostettu niin täällä, Japanissa, kuin Jenkeissäkin, ja jos elokuvateattereihin saataisiin välillä myös jotain muuta. Syksyn Rakkautta & anarkiaa –festivaali luonnollisesti sai minut kirkumaan riemusta ja kirmaamaan onnellisena Bio Rexiin, mutta yksi näytös Toki o Kakeru Shoujoa ei vielä tee minusta pysyvästi tyytyväistä animen asemaan Suomen teatterilevityksessä. Hosoda Mamorulta tuli muuten viime vuonna uusi leffa, Summer Wars nimeltään, suosittelen. Ei yllä Toki o Kakerun tasolle, mutta mieletön joka tapauksessa.

Eli jään odottelemaan parempia aikoja. Vielä jonakin päivänä toivon näkeväni Kappa no Coo to Natsuyasumin legendaarisen lohikäärmekohtauksen isolta screeniltä. Älkääkä sanoko Coosta mitään, ei ole mikään lastenelokuva. Tai ehkä on, mutta siinä tapauksessa minä olen lapsi.

Wuf.

A peek inside the treasure chest

2010-01-09T18:31:00.009+02:00

Olen niitä ihmisiä, jotka rakastavat oheiskrääsää ja muita fyysisiä todisteita fandominsa olemassaolosta. Yksi elämäni tragedioista on se, että hyvin harvoin löydän haluamiani tavaroita. Lempisarjojeni hahmoista ei tehdä figuureita, eikä minulla olisi edes mahdollisuutta ostaa niitä, kas kun alle 21-vuotiaana ja täten luottokortittomana ja muutenkin köyhänä on itse ostotapahtuma usein hieman vaikea toteuttaa. Suomeen tuodaan tavaraa kuitenkin todella vähän, joten mahdollisuus siihen, että mukaan sattuisi jokin helmi, on aika pieni. Olen siis tyhjiössä.

Melkein.

Saanko esitellä, elämäni naiset:

Kultamuruseni Sayuka action-releissään, hentaista ja eroge-sarjasta Beat Angel Escalayer. Figu on Alterin vuonna 2007 valmistama ja veistotyö on Ikuma Kuramoton käsialaa. Korkeutta kaunokaisella on noin 20 cm, materiaalina PVC. Ihastuttava, eikö vain? Figu on jumalaisen yksityiskohtainen ja tarkasti maalattu, pysyy myöskin pystyssä myös ilman jalustaa. Escalayer on ehdottomasti yksi parhaista, ellei paras, hentai, mitä koskaan olen katsonut (ja olen katsonut paljon). Suosittelen. Siinä miespääroolissa lempiääninäyttelijäni Sakurai Takahiro, eli mars katsomaan.

Tässä suloinen Louise minut ecchiin tutustuttaneesta loistavasta sarjasta Zero no Tsukaima. Figun valmistaja tällä kertaa Wave, olemassa on myös mustauikkarinen versio (tämä valkoinen versio on limited edition, tullut levitykseen tammikuussa 2009 ja myyty loppuun pitkälti kaikkialta). Mitsumaru Mashii on tämän 16,5 cm korkean PVC-söpöyden takana. Tämä figuuri ei ole kovin yksityiskohtainen, mutta sitäkin hellyyttävämpi, ja väritys on ensiluokkainen.

Tadaa! Niitä on vain kaksi, mutta ovat vain niin hienoja ja rakkaita. Sayukan löysin sattumalta Kukunorista (kuvitelkaa ilmeeni, kun sen näin), Louise tarttui mukaan viime syyskuussa Saksassa Connichissa. Meinasi sieltä hypätä koneeseen paljon muutakin, mutta budjetti oli valitettavasti rajallinen.

Unelmoin vaaleanpunatukkaisten vähäpukeisten tyttöjen rykmentistä, mutta se ei varmaan tule koskaan toteutumaan. No, aina saa fantasioida.

Connichin mainitseminen toimiikin loistavana aasinsiltana seuraavaan ihkutukseeni, eli nimmareihin. Japani tuntuu kaukaiselta satumaalta ja sen ihmiset fiktiivisiltä taruhahmoilta, joten heidän näkemisensä on hyvin epätodellinen kokemus. Tämän vuoksi siitäkin pitää saada todisteita.

Syy, jonka vuoksi lähdin Connichiin noin kuukauden varoitusajalla osaamatta saksaksi muuta kuin numerot yhdestä kymmeneen, on BACK-ON. Siitä asti, kun joskus vuonna nakki ennen nakkisotaa katsoin Air Gearin ensimmäisen jakson, on BACK-ON pitänyt itsellään kaikkien aikojen parhaan japanilaisen yhtyeen titteliä. Muutamia vuosia sitten vannoin ystäväni Samin kanssa, että mikäli BACK-ON tulisi joskus Eurooppaan, me menisimme sitä katsomaan, maasta riippumatta. Eli valan velvoittamina taistelimme tiemme Kasseliin.

Nimmarit oli luonnollisesti pakko saada. Vielä tänä päivänäkin huomaan välillä ihmetteleväni, että olinko tosiaan BACK-ONin keikalla. Muistini hämärtyessä voin vain kaivaa esiin GORIn yleisöön heittämän hikisen pyyhkeen ja todeta, että KYLLÄ VITUSSA OLIN.

Sitten on tietysti vielä Furuya Tooru ja Desucon. En tiedä mitä siitä sanoa, muuta kuin että helvetti soikoon. Siitä jos jostain oli saatava pysyvä muisto, en usko koskaan elämässäni kokeneeni mitään yhtä hienoa. Tosin Desuconin videotaltiointia voi pitää pysyvänä muistona, kuulen itseni nimittäin aika selvästi Furuya-paneelin yleisön kiljahteluissa... Öh, joo. Nimmarin alustana toimiva Casshern on allekirjoittaneen käsialaa (suunnaton taideteos eks jeh, vitsit oon sit lahjakas ja mahtava) ja piirretty nimmarijonossa persettä lattiaa pitkin raahatessa. Kaikkea sitä ihminen tekee. Mutta olisi oikeasti ollut aika mälsää antaa nimmaroitavaksi vain tyhjä paperi.

Ensi kesänä nimmarikokoelmaan pääsee toivottavasti myös Momoi Haruko. Kyah, Komugi~

Haha, olipa pöhkö postaus. Sorry, teki mieli.

ヤマなし、オチなし、意味なし

2010-01-03T17:22:00.000+02:00

Lueskelin viime yönä masennuksissani yaoita, kuten usein huonompina päivinä teen (en tosin tiedä auttaako vai pahentaako se tilannetta). Olen juuri niin stereotyyppinen hinttari, että rakastan kaikkea romanttista ja hempeää, varsinkin silloin, kun tunnen itseni normaalia yksinäisemmäksi. Anygays, mieleni tekee nyt sitten vähän ihkuttaa (tai ehkä paljonkin) ja myös vähän marmattaa.

Minä pidän yaoista. Tai no, hyvästä yaoista. Olen kuten kaikki muutkin, eli inhoan stereotyyppistä seme/uke -asettelua. En voi käsittää, mitä kivaa on siinä, että lukee heteropornoa, jossa pantavalla osapuolella vain sattuu olemaan penis. Kyse on kuitenkin homopornosta, joten mikseivät molemmat (tai kaikki…) osapuolet voi olla miehiä? Enkä nyt tarkoita mitään kaapin kokoisia lihaskimppuja, vaan lähinnä sitä, että osapuolet olisivat keskenään tasavertaisia. Kaikki panee kaikkia, niin sanotusti. Ehkä tämä on kohderyhmäkysymys, minä kun en miehenä edusta yaoin pääasiallista kohderyhmää, eli nuoria tyttöjä. En vain näe mitään syytä sille, miksei nainen voisi samastua mieheen, joka ei ole korostetun feminiininen. Voin minäkin samastua naiseen ilman, että tämä on maskuliinisuuden perikuva. Ehkä ihmisten käsitys sukupuolesta on sitten niin suppea, etteivät he uskalla kuvitella itseään mihinkään omien sosiaalisten normiensa ulkopuoliseen olemukseen.

Tässä Ootsuki Miun käsitys ukesta ja semestä.

On jokseenkin perseestä, että suurimmassa osassa fluffista jaottelu on juuri niin perinteinen ja selkeä. Vaikka Naono Bohran kaltainen täysi smut vetoaa minuun myös, fluff on minulle ehdottoman tärkeä yaoi-genre, sitä kun ei länsimaisesta homopornosta löydä. Viime yön lukukokemuksiin kuului mm. Tonari ni Kimi no Nukumori wo, Ootsuki Miun oneshot-kokoelma. Sitä lukiessani en voinut olla muistelematta traumaattisimpia yaoi-kokemuksiani, eli Yamato Nasen tuotantoa. Vaikka Yamato on huomattavasti hirvittävämpi, eivät Ootsukin toisinaan suloiset tarinat riitä pysäyttämään assosiaatioketjuani. Helvetin hyvännäköinen, kaunis ja suloinen seme, ja aivan käsittämättömän kuvottava totaalisesti naiselta (tai Yamaton tapauksessa 7-vuotiaalta lapselta) näyttävä uke. MIKSI? Jos kerran osaa oikeasti piirtää, miksi koko hyvä juttu täytyy tuhota viisimetrisillä silmäripsillä ja tyttömäisillä eleillä? Jos haluaa niin kovasti piirtää söpöjä poikia yli-inhimillisen kauniiden tyttöjen kanssa, miksi naamioida se yaoiksi? Aivokapasiteettini ei riitä ymmärtämään tätä.

Okei, nyt kyllästyin valittamiseen tältä erää. Ihkutus.

Viime yönä tielleni osui myös aiemmin lukematon Honjou Rien teos, Ame nimo Mayuwanai. Löydän hyvin harvoin Honjouta, jota en olisi lukenut, joten olin luonnollisesti todella onnellinen löydöksestäni (koska Honjou on ihanin ja paras ja mahtavin mangaka koko universumissa). Tämä kyseinen oneshot oli taattua laatua, enkä näin ollen syvenny siihen mitenkään erityisesti. Ihan yleisinfoksi Honjousta: tähän mennessä Ameriikoissa on lisensoitu ja julkaistu englanniksi Kimi no Ai wa Mienikui (Invisible Love) ja Love Skit. Jälkimmäinen julkaistiin tänä syksynä, enkä ole kirjaa hyllyyni vielä saanut, vaikkakin luettu se on jo kauan sitten. Ensi viikonlopun Fantasiapelit-reissulla olisi tarkoitus saada se tarttumaan mukaan, samalla kun pyydystän 8.1. ilmestyvän Natsume Yuujinchoun ykkösvolan.

Tässä Honjou Rien uke/seme -asetelma.

Honjounkin tarinoissa esiintyy toisinaan stereotyyppistä roolijakoa, mutta useimmiten osapuolet ovat ainakin fyysisesti samalla tasolla. Silloinkin kun näin ei ole, ovat molemmat kuitenkin järjettömän suloisia, eivät lainkaan ärsyttäviä ja kitiseviä tai liian apaattisia ja kusipäisiä. Honjoussa tietysti viehättää myös piirrosten käsittämätön kauneus. Hahmot muistuttavat usein toisiaan, itse asiassa voisin varmaan helposti laskea yhden käden sormilla, kuinka montaa eri hahmotyyppiä tarinoissa esiintyy, mutta jotenkin se ei haittaa ollenkaan. En ole koskaan hämmentynyt hahmojen henkilöllisyyden suhteen, joten ne ovat tarpeeksi erinäköisiä minulle. Suurin osa Honjoun töistä on oneshotteja, eli hahmojen samankaltaisuus ei varsinaisesti haittaa, sillä seuraavassa tarinassa on jo kyse eri ihmisistä ja yksittäisen tarinan hahmokaarti on varsin suppea. Pisin yksittäinen stoori on varmaankin Kagakushitsu e Douzo (yleensä esiintyy netissä nimellä Welcome to the Chemistry Lab), joka on kolmen kirjan mittainen ja mielestäni yksi Honjoun parhaista tuotoksista, perinteisestä oppilas/opettaja -asetelmasta huolimatta. Sekin on Honjoussa aivan käsittämätöntä – jotenkin hän onnistuu ottamaan maailman kliseisimmän ja ällöttävimmän aiheen ja tekemään siitä järjettömän mahtavan. No, joka tapauksessa, Chemistry Labissa päähenkilöitä on muistaakseni suunnilleen viisi, eli hahmojen toisistaan erottaminen ei tuota ongelmaa.

Ah, Honjou… Voisivat Jenkeissä tajuta sen naisen hienouden ja kääntää lisää kamaa meille pienille fluff-homoille… Honjoun tarinoiden juonet ovat usein niin söpöjä, että en ole varma pitäisikö vinkua onnesta vai parkua tuskasta. Päädyn jotenkin aina edelliseen. Joskus myös jälkimmäiseen, kun muistan kaiken olevan vain fantasiaa, eikä oikea maailma toimi niin.

Btw, alun kuva on Yoneda Koun helvetin hyvästä yaoista Doushitemo Furetakunai.

Shoujo Kakumei Utena

2009-12-28T15:06:00.000+02:00

Katsoinpas Revolutionary Girl Utenan ihan itseäni sivistääkseni.

Mistä Utenassa on kyse? Koko raina alkaa selityksellä pikku prinsessasta, jonka vanhemmat olivat kuolleet ja jättäneet hänet ihan ypökseen. Suuri ja mahtava prinssi tietenkin tuli ja nuoli kyyneleet pois prinsessan naamalta, jättäen tälle muistoksi ruman ruususormuksen. ”Tämä sormus johdattaa sinut takaisin luokseni” jne. Prinsessa oli prinssin urhoollisuudesta niin vaikuttunut, että päätti itsekin tulla prinssiksi. Mukava ylläri, vinkuvia tyttöjä on animessa ihan tarpeeksi.

Ja sitten varsinaiseen juoneen.

Tenjou Utena on teini-ikäinen jätkämäinen tyttö (ei siis jätkä, korjaa kyllä jos joku häntä mieheksi kutsuu), joka käy koulua jossain wannabe-eurooppalaisessa sisäoppilaitoksessa, jossa tytöillä on mikroskooppiset ympäriinsä sojottavat hameet ja kolme kertaa päänsä kokoiset puhvihihat. Utena on tyttöjen silmissä yksi koulun überihanista prinsseistä, voittaahan hän kaikki pojat koripallossa, on kaunis ja pukeutuu miesten koulupukuun (koulun miesopiskelijoiden takki tosin on erivärinen, eivätkä sen alaosana toimi kirkkaanpunaiset pyöräilyshortsien ja hotpantsien risteytykset). No, tämä ihkuihana Utena-sama sitten kohtaa Himemiya Anthyn, epämääräisesti hymyilevän häiritsevän violettitukkaisen tytön, ja pelastaa tämän ilkeän Saionji Kyouichin kynsistä voittamalla tämän kaksintaistelussa, johon Utena alun perin lähti kostaakseensa ystävänsä Wakaban nöyryytyksen. Tästä alkaa sitten koko homman juju, eli paljastuu, että Anthy onkin mystinen Bara no Hanayome, ”ruusumorsian” noin vapaasti käännettynä, ja se ken on kaksintaistelusyklissä voitolla, on hänen kihlattunsa. Niitä kaksintaisteluita loppusarja sitten onkin. Utena luonnollisesti voittaa aina. Palaamme tähän myöhemmin.

Tarkastellaanpa katselukokemusta.

Animaatio on laadukasta. Siis silloin, kun sitä on. Kuvaan hyppivät animaattoreiden duunia säästäneet rumat pyörivät ruusut tosin ärsyttävät aika eeppisesti. Onneksi niitä ei loppupuolella niin paljon enää ole. Musiikit ovat yllättäviä ja mielenkiintoisia, varsinkin taisteluareenan taustabiisit, joiden sanat onnistuivat useaan otteeseen huvittamaan minua siinä määrin, etten jaksanut vittuuntua taistelujen samankaltaisuudesta. Vaikka kyllä kolmenkymmenenyhdeksän jakson jälkeen zettai unmei mokushirokut tulee niin korvista ulos, etten tahdo sitäkään biisiä kuulla enää ikinä.

Itse taistelut ovat aivan käsittämätöntä paskaa. Joo, animaatio on ihan jees, mutta kun ne samat animaatiopätkät ovat JOKA IKISESSÄ taistelussa. Okei, oli vuosi ’97, pieni budjetti jne., mutta joku raja. Sitä paitsi mikä idea niissä taisteluissa edes on, jos hieno ja ihmeellinen ouji-sama Dios tulee joka tapauksessa aina pelastamaan Utenan pinteestä? Jokainen flaidaus on täysin identtinen edellisen kanssa; ensin Utena on vähän häviöllä, sitten Dios tulee ja lainaa voimaansa ja oho, Utena voittaa niin että tuuli vain suhahtaa.

Hahmoista vähän. Ensimmäisten parinkymmenen jakson aikana Utena on vielä aika kickass. Hän käyttää itsestään ilahduttavasti sanaa boku, jota yleensä käyttävät vain pienet pojat (ja vähän aikuisemmatkin pojat tilanteesta riippuen). Se Utenan hyvistä puolista. Muuten hän on aika mitäänsanomaton, ja kun Anthyn huoraava isoveikka Akio tulee kuvaan, tulee Utenasta vinkuva ja punasteleva heitukka. Tästä paras esimerkki on jakso 33, joka on ehkä animen historian turhin yksittäinen animaatiopätkä. Jakson juonellinen tarkoitus on vain kerrata vanhoja tapahtumia, mikä on aina ärsyttävää, mutta sen lisäksi siinä tarjotaan runsasta fanserviceä jollekin sellaiselle taholle, jota minä en ymmärrä. En nimittäin voi tajuta, mitä ihanaa on siinä, että ennen niin voimakastahtoinen ja vahva Utena makaa lattialla selkeästi jotain kovaa ja sykkivää jalkojensa välissä ja itkee sitä, että kotona jäivät ruoat pöydälle ja mitäköhän huomenna tekisi evääksi kouluun. Täydellisen out of character. Tai no, ei se kai ole, siten hän käyttäytyykin sitten koko loppusarjan, kunnes viimeisen jakson toisella puoliskolla vihdoinkin saa aivonsa takaisin.

Ehkä paras asia koko sarjassa on Kiryuu Tougan, koulun oppilaskunnan puheenjohtajan, hahmokehitys. Siinä on hahmo, jota vihaa vain niin helvetin verisesti koko sarjan, mutta sitten viimeisissä jaksoissa tajuaa, että sehän on oikeastaan tosi kiva ja ne kaikki muut on ihan kusipäitä. Tämä on itse asiassa yksi sarjan mielenkiintoisimmista piirteistä. Ensimmäisissä jaksoissa muodostuu selkeä mielipide siitä, mitkä hahmot ovat kivoja ja mitkä pitäisi viedä saunan taakse, ja sarjan loputtua asetelma on kääntynyt päinvastaiseksi. En ole ihan varma onko se hyvä asia, varsinkin kun yksi näistä alussa kivoista hahmoista on kuitenkin sarjan päähenkilö.

Tässä vaiheessa minun kai kuuluisi sanoa jotakin sarjassa aktiivisesti esiintyneestä insestiteemasta (Akio panee Anthya, Nanami rakastaa Tougaa, Kozue rakastaa Mikiä), mutta en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. Insesti sinänsä ei herätä minussa mitään kovinkaan voimakkaita tunteita, minä kun olen vapaan rakkauden kannalla, eikä sarjan aikana aiheesta tullut esiin mitään uutta. Tässäkin yksi sarjan huonoista puolista – lukuisia vakavia teemoja otettiin puheeksi, mutta yhtäkään niistä ei käsitelty loppuun. Mihinkään lopputulokseen ei tultu. Lisäksi joitakin kohtia jätettiin aivan täydellisesti auki, esim. miksi Anthy oli muka menossa naimisiin Mikin ja Kozuen isän kanssa? Tästä näytettiin vain yksi pieni pätkä, jossa Anthy kasvot peitettynä sanoo, ettei häntä tarvitse heti ruveta kutsumaan äidiksi. Häh? Oliko tämä vain jotain symboliikka uusperheistä vai mitä? Menee yli hilseen, aivoni eivät selvästikään ole tarpeeksi kehittyneet ymmärtämään jotain näin hienostunutta.

Ylipäänsä aina, kun sarjassa tapahtuu jotain odottamatonta, ei katsojalle jää tunnetta, että nyt on pakko saada tietää heti mistä on kysymys, vaan fiilis on enemmänkin ”WTFVÄHÄKSTÄÄONPASKA”.

Vähän haluan inistä myös fillereistä. En ymmärrä, miten on mahdollista, että kolmestakymmenestäyhdeksästä jaksosta noin kaksikymmentä on fillereitä, ja vielä ihan turhia sellaisia. Nanami muuttuu lehmäksi, Nanami lähtee Intiaan (jossa on jostain syystä afrikannorsuja), Nanami munii munan. Nanami Nanami Nanami. Kuka vitun Nanami? Eihän Nanami ole edes mikään tärkeä henkilö! Äh. Koko sarja olisi mahtunut aivan kepeästi siihen kahteenkymmeneenkuuteen jaksoon. Silloin myös animaatioon olisi kenties voinut panostaa vähän enemmän, eikä olisi niin paljon toistoa ja kökköilyä.

Välikevennyksistä nautin kyllä kovasti. Varjoteatteri ja curry-jätkät kantoivat pitkälle.

Kokonaisuudessaan antaisin sarjalle arvosanaksi ehkä 2,5/5. Ihan katsottava, ainakin jos on tarpeeksi humalassa, mutta ei todellakaan mikään mestariteos.

Minä lennän, polskin ja uin

2009-12-27T17:43:00.000+02:00

Haluaisin kauheasti olla sellainen hieno ja analyyttinen bloggari kuten vaikka Tsubasa tai Bubu & Kuuti, mutta olen tässä itseäni tutkiskeltuani tullut siihen tulokseen, että en yksinkertaisesti ole siihen tarpeeksi älykäs, elitisti tai vanha. En ole yhtään kiinnostunut poliittisista ilmiöistä tai japanilaisen populaarikulttuurin historiasta ja vaikutuksesta länsimaiseen nörttiskeneen, eikä ns. "animeskene" kiinnosta minua yhtään niin paljon, kuin itse anime, jota katson. Olen tähän kyseiseen skeneen ollut yhteyksissä vain conkävijänä, enkä sellaisenakaan ole ollut kovin aktiivinen. Foorumeillakaan en kovasti viihdy, lähinnä siksi, että niillä pitää niin kovin tarkasti aina katsoa, mitä suustaan päästää. Vahingossa vähän spoilaa tai vihjaa jotain vertaisverkkopalveluihin viittaavaa tai vaikka vaan haukkuu jonkun sarjan ihan lyttyyn, niin heti on varoitukset ja bannit ja ikuiset vihat niskassa. Itseään on suojeltava, ymmärränhän sen, mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä itseni sensuroinnissa.

Olen kuitenkin luonteeltani ihkuttaja. Tykkään myös kovasti valittamisesta silloin, kun olen johonkin kovin pettynyt (tästä esimerkkinä vaikkapa Nabari no Oun tai Macross Frontierin loppuratkaisut, joista aikoinaan avauduin varsin kattavasti kaikille, jotka suinkaan suostuivat kuuntelemaan). Tämän vuoksi tarvitsen jonkinlaisen vinkumisalustan - kavereille ei kaikkea voi inistä, minun kiinnostuksenkohteeni kun eivät ole aina kovin universaaleja. Sitä paitsi on mukavampaa kirjoittaa. Siten voi aina kuvitella, että jotakuta kenties mahdollisesti saattaa vähän kiinnostaakin.

Aion siis kirjoittaa animesta, sen lieveilmiöistä ja itse asiassa kaikesta muustakin, mistä nyt satun milloinkin olemaan innoissani/raivoissani, ja aion tehdä sen omasta näkökulmastani. Olen kouluttautumaton, sosiaalisesti rajoittunut, jargonia taitamaton basic weeaboo fanikakara, enkä aio esittää olevani jotain suurempaa ja hienompaa. Osaan japania ehkä yhtä paljon kuin japanilainen kaksivuotias koira ja osaan piirtää ehkä kolme kanjia ulkomuistista ja tunnistan tekstistä alle kymmenen. Haluan Japaniin lähinnä kuluttaakseni infernaalisen määrän rahaa Akihabarassa. Deal with it.

En aio täällä marmattaessani varoa spoilereita tai murska-arvosteluita. Jos minun mielestäni Serial Experiments Lain on täyttä sontaa, on minulla se oikeus sanoa, ihan sama kuinka moni scifielitistinörtti siitä herneet nenäänsä vetää.

Linkkailen täältä sarjoja lähinnä AniDB:hen, koska olen siellä ollut käyttäjänä viitisen vuotta ja tykkään vetää kotiinpäin. Myös ANN on yleisessä käytössä, lähinnä äänifetisismiäni todentamassa.

Wuf.

PS. Superhyperpluspisteet ja ikuinen rakkauteni sille, joka tunnistaa mistä tämän blogin nimi on peräisin.